30. marraskuuta 2007
Teksti:

Tapaus tosielämästä: Liikuntavammainen yliopisto-opiskelija tahtoisi opiskella laitoksen x kurssilla. Kurssi järjestetään kuitenkin salissa, johon ei pääse pyörätuolilla, eikä toista tilaa ole vapaana. Siksi opiskelija tiedustelee, että mitenkäs tehdään. Kai hänellä on oikeus opiskella siinä missä muillakin?
    Vastaus kuuluu, että olisit ilmoittanut asiasta puoli vuotta sitten.
    Niin. Puolta vuotta aiemmin kurssin järjestämisestä ei ollut vielä ilmoitettu.

Tämän lehden sivulla viisi kerrotaan, ettei vammaisilla ja kuuroilla opiskelijoilla ole vielä 2000-luvullakaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia saada koulutusta.
    Tuore tutkimus osoittaa, että vammaisen nuoren opiskelu sujuu mutkitta lähinnä silloin, kun kaikki palat loksahtavat kohdalleen: kun opiskelija sattuu asumaan paikkakunnalla, jolla vammaispalvelu pelaa ja kun oppilaitoksessa suhtaudutaan vastaan tuleviin ongelmiin edellä esitettyä rakentavammin.
    Myös vammaisen opiskelijan itsetunnon on oltava vahva. Omista oikeuksistaan pitää uskaltaa ja jaksaa tehdä numero.

    On selvää, että vammaisen opiskelijan – kuten kenen tahansa opiskelijan – pitää olla motivoitunut, jotta opinnot luistaisivat. Koulutuksen sujumisen ei silti pitäisi olla niin vahvasti riippuvainen siitä numeron tekemisestä.
    Käytännössä vammaisten ja kuurojen opiskelijoiden arkea hankaloittaa se, ettei oppilaitoksilla ole perusopetuksen jälkeen selvää vastuuta tarvittavien palveluiden järjestämisestä. Esimerkiksi tulkkipalvelut ja oikeus apuvälineisiin on kyllä turvattu lailla, mutta niiden tarjoamisesta vastaa opiskelijan kotikunta tai opiskelupaikkakunta. Ei oppilaitos.
    Lisäksi, oppilaitoksessa ei välttämättä ole yhtäkään henkilöä, jonka työ olisi huolehtia esteettömyydestä. Opetushenkilökunnalle ei myöskään järjestetä esteettömyyskoulutusta säännönmukaisesti.

Nuorten vammaisten opiskelun esteisiin puututtiin viimeksi ronskilla kädellä vuonna 2004, kun eduskunta sääsi yhdenvertaisuuslain. Parannus oli selvä. Lakiin kirjattiin, että koulutuksen järjestäjän on tarvittaessa ryhdyttävä kohtuullisiin toimiin vammaisen henkilön koulutukseen pääsemiseksi.
    Vammaisjärjestöissä ongelmana pidetään kuitenkin edelleen sitä, ettei ”kohtuullisia toimia” ole määritelty. Lisäksi yksittäisen opiskelijan kynnys tehdä asiastaan syrjintärikos on korkea.
    Voimat ja taistelutahto pitäisi voida käyttää tenttiin lukemiseen, ei käräjillä kähinöitsemiseen.

Keinot esteettömyyteen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi eivät ole yksinkertaisia. Tarvitaan sekä tietoa sopivista menetelmistä että hyvää tahtoa.
    Suomessa voitaisiin kuitenkin keskustella esimerkiksi Ruotsin mallista. Lahden takana korkeakoulujen vuosittaisesta rahoituksesta tietty prosenttiosuus on korvamerkitty käytettäväksi vammaisten opiskelijoiden hyväksi, esimerkiksi esteettömyydestä vastaavan henkilön palkkaamiseen. Koulut ovat myös vastuussa opiskelijan palveluista: apuvälineiden, avustajien ja vaikkapa tulkkipalveluiden järjestämisestä.
    Kaikkia ongelmia – varsinkaan kehnoja asenteita – tämäkään ei tietenkään ratkaisisi. Etua olisi silti varmasti jo siitä, että oppilaitoksien olisi aivan pakko hankkia tietoa esteettömyyteen liittyvistä järjestelyistä.
    Nykyisellään niin ei aina näytä tapahtuvan.

Elina Kervinen