16. helmikuuta 2007
Teksti:

”Aloin kuunnella heviä kolmannella tai neljännellä luokalla. Siirryin speed metalista thrashiin ja edelleen death metaliin ja black metaliin. Vaikka musiikkimakuni on ajan myötä laajentunut, Mayhem ja Darkthrone ovat edelleen kaksi kotijumalaani.
    Metallimusiikissa on paljon kärsimystä ja aggressiota, joka kääntyy nihilismiksi, itsetuhoksi, ja sitä kautta oudolla tavalla elinvoimaksi. Se on minulle keskeinen inspiraation lähde. Kun tempoon ja lauluääneen tottuu, niin musiikki kuulostaa suorastaan harmoniselta. Lyriikoiden kiitollisena puolena on se, ettei niistä saa mitään selvää.

Yleensä tällaisesta musiikkimausta puhuminen nostattaa vaivaantuneen hiljaisuuden, tai sitten bändien nimet eivät sano muille mitään. Tyttöystävien kanssa aiheesta tulee sota: `meidän talossa ei tällaista kuunnella`.
    Tavallaan jaan hevikulttuurista julkisuudessa kannetun huolen, mutta ärsyttää, että keskustelussa tartutaan usein epäolennaisuuksiin ja käytetään typeriä esimerkkejä.
    Death metal -levyn kansi, jossa laulaja viiltelee itseään on häiritsevä. Kuvataiteessa vastaava mielletään vakavasti otettavaksi kapitalismin kritiikiksi.
    Myös teatterissa ilmaisun vapaus on rajaton. Näytelmissäni olen solvannut monia poliitikkoja nimellä hyvinkin yksityiskohtaisesti ja yllyttänyt yleisöni käymään heidän päälleen, mutta se ei ole johtanut mihinkään.
    Kun hevikappaleessa haukutaan epäselvällä englannilla jotain ihmisryhmää, pohditaan pitääkö laulaja viedä oikeuteen.”

Matti Rämö

Tuomas Timosen toinen runokokoelma Oodi rakkaudelle (Teos) ilmestyi helmikuussa.