Elämä kirjaston keskisalissa
Tiedostin Alma Materini olemassaolon vuonna 1990 elokuvateatterisalin pimeydessä. Ennen elokuvaa esitettiin lyhyt mainosfilmi, jossa juhlavan musiikin säestyksellä suuren valkokankaan täyttivät kauniit maalatut kuviot, joita en ymmärtänyt, mutta joiden historiaa henkivät yksityiskohdat ja tunnelma tekivät herkkään rippikouluikäiseen suuren vaikutuksen.
Vuonna 1995 kiersin fuksiryhmäni mukana tutustumassa Helsingin yliopiston kirjastoon. Mitään odottamatta vilkaisin ylös kohti kattoa. Samassa kuulin viiden vuoden takaa tutun musiikin korvissani, kun rakkaan alkufilmini tuntemattomat kuviot – kirjaston keskisalin katon ja kupolin maalaukset 1800- luvulta – avautuivat edessäni luonnollisessa kauneudessaan. Vasta silloin ymmärsin, mitä alkufilmini oli todella esittänyt. Tuosta päivästä alkaen olen ymmärtänyt, että yliopisto on paljon sen muodostavia ihmisiä suurempi.
Vuonna 2006 yliopiston jatko- opiskelija, alumni ja yliopistoyhteisöä palveleva virkamies käy uusimassa tulevan väitöskirjansa lähdekirjallisuutta pääkirjastossa. Tänään opintojamme tehostetaan ja rajoitetaan monin erilaisin hallinnollisin keinoin, mutta rakasta kirjastomiljöötäni eivät ole ainakaan vielä tainneet verottaa. Matkalla kirjaston palvelutiskille pysähdynkin aina ohi kulkiessani hetkeksi katsomaan rakkaita kattomaalauksiani.
Paljoa en uskalla kaukaiselta tulevaisuudelta toivoa. Toivon silti, että vanhuksenakin voisin vielä astella muina miehinä kirjaston keskisaliin ja siellä pelkästään kattoon katsomalla muistaa vivahteita nuoruudestani. Tuntea, että Äiti Yliopisto on ollut halki koko aikuisen elämäni turvallinen henkinen koti muutoin yhä kaoottisemman maailman keskellä.
Arto Aniluoto
Kesäkeidas
Topelian pihamiljöö innostaa kesälläkin kirjastoon, kun välillä voi istuskella suihkukaivon solinassa nuuhkien kukka-aromeja. Illansuussa lähtiessä portista näkyy ortodoksikirkko: mittakaava on inhimillinen, kun vanhat puut ovat rakennusta korkeampia, kellotkin saattavat kilistä heleästi. Tunnelma on rauhallisen ajaton.
Nimim. Fiilis ja inspis
Paikkani Aleksandriassa
Oppimiskeskus Aleksandriassa on paikka, joka vetää minua puoleensa. Se on aivan perällä, lehtihyllyjen ja henkilökunnan uloskäynnin välissä. Olin sitten kirjoittamassa esseetä tai lukemassa tenttiin, en voi jättää käymättä tuossa nurkkauksessa. Kenties siksi, ettei sillä ole mitään tekemistä opiskelun kanssa. Voi siellä tenttikirjankin avata, mutta todellinen syy on lehdissä.
En ollut erityinen lehtien ystävä ennen kuin tulin yliopistolle, mutta nyt – vain koska ne ovat siellä, aina odottamassa – en voi vastustaa kiusausta. Tuhat tarinaa aivan käden ulottuvilla. Kukaan ei pääse häiritsemään, eivät tietokoneet eikä opiskelijoiden virta, joka kulkee väsymättä läpi keskuksen kerrosten. Paikalla ei pitäisi olla mitään tekemistä koko hektisen rakennuksen kanssa, mutta siellä se on – ihastuttavasti perällä (vielä peremmällä nyt, kun putki Porthaniaan on auennut!) Siellä minun on hyvä levähtää, kun koko opiskelijaelämä tuntuu kaartavan vasemmalle. Jos voisin elää opiskeluaikani tuollaisissa kulmauksissa, valmistuisin onnellisena miehenä.
Jarkko Mikkola
Viikin ruusupuskilta rotundaan
Helsingin yliopiston kasvibiologian laitoksen puutarhassa sijaitsevassa Viikin ruusukokoelmassa on vuodesta 1992 ollut jalostettuja pensaita. Niiden ominaisuuksia valittaessa on painotettu kestävyyttä sekä koristeellisuutta. Paikassa on hiljaista ja se sopii mainiosti muuten moderniin yliopistoympäristöön.
Helsingin yliopiston kirjastossa sijaitseva Rotunda-unicafessa puolestaan on ihanan elitistinen ilmapiiri. Joskus olen nähnyt siellä jopa Matti Klingen safkaamassa! Vielä 1990-luvun lopussa sieltä sai ihania elävän ravinnon annoksia, mutta sittemmin tarjoilu loppui.
Päivi Nordberg
Taivaallinen vessa
Yliopiston taivaallisin paikka on epäilemättä päärakennuksen neljännen kerroksen naistenvessa. Siellä on taivaan valoa, oikea ikkuna ja näköala tuomiokirkolle: sieltä katsottuna kirkko tuntuu olevan ihan sylissä.
Kun tulen junalla Helsinkiin, juoksen suoraan neljännen kerroksen vessaan. Etenkin ennen tenttiä se on välttämätöntä. Siellä siirryn matkustamisen sekavasta ja meluisasta maailmasta rauhalliseen harmoniaan. Siellä on kuin luostarissa: vanhaa ja kulunutta, mutta niin siistiä ja viatonta. Siellä on harvoin jonoa. Kohtaan ehkä muutaman ihmisen, mutta he kunnioittavat paikan rauhaa ja nyökkäävät hiljaa.
Repun ja takin voin huoletta jättää naulakkoon. Ei ole sellaista ihmistä, joka tohtisi siellä varastaa. Kopissa voin katsella rauhallisen vaaleaa ovea. Kukaan ei ole rikkonut mielipiteillään sen koskematonta pintaa. Ystävällisessä luonnonvalossa voin jopa katsoa peiliin käsiä pestessä. Jos on aikaa, niin katselen vielä hetken kirkkoa, kunnes poistun mieli seesteisenä ja virkistäytyneenä.
Nimimerkki Pilkku-Mari
Keskustele yliopiston ihanimmista paikoista www.ylioppilaslehti.fi.
