17. marraskuuta 2006
Teksti:

Kirjoittaja on aloittanut opinnot yliopiston empiirisen erotiikan laitoksella. Tällä palstalla julkaistaan otteita hänen oppimispäiväkirjastaan.

Ihminen oppii virheistään vain harvoin. Rakkaudessa virheistään oppii tuskin koskaan. Vanheneminen ei aina tee viisaammaksi, ja siksi saatat jonain päivänä huomata olevasi sekä naurettavan vanha että naurettavan hupsu.

Istuin eräänä päivänä kahvilla laitoksemme dosentin Kristiina Tainion kanssa. Perusopintojeni suorittamisesta keskusteltuamme aloimme puhua laitoksen ilmapiiristä suhteessa rakkauteen.

Rakkaus on nimittäin empiirisen erotiikan laitoksella hankala aihe. Laitoksen opiskelijoille rakkaudesta vakavalla naamalla puhuminen on kuin luennoisi filosofeille objektiivisesta totuudesta tai sosiologeille evoluutiobiologiasta. Vastaanotto ei ole järin innostunut.

 

Sille, että rakkauteen uskoville naureskellaan, on toki tieteelliset perustelunsa. Empiirisen erotiikan laitos tuntuu kuitenkin olevan myös täynnä rakkaudessa kampitettuja.

”Tälle laitokselle moni on tullut paetakseen tekemiään virheitä ja oppiakseen niistä”, dosentti myönsi ja pyöritteli lusikkaa kahvikupissaan. ”Laitoksen opinnoissa ei kuitenkaan pärjää vain pelkällä lahjakkuudella. Kehitys vaatii raakaa työtä.”

Niinpä. Nuorena sitä luulee, että rakkaus ja onni putoavat ajallaan odottavan syliin kuin kypsä, mehukas omena. Myöhemmin tietenkin osaa nauraa omalle naiiviudelleen.

Kaikki eivät edes aikuistuttuaan oikein tunnu ymmärtävän, että jossain vaiheessa sitä nyt yksinkertaisesti vaan on liian vanha menemään kotiin itkemään ja kuuntelemaan Smithsiä. Yhtenä kauniina päivänä itse kunkin on havahduttava, suljettava stereot ja myönnettävä, että rakkausasioissa ei todellakaan kannata kuunnella selibaatissa eläviä brittiläisiä popmuusikoita.

Onnensa eteen on taisteltava. Oliko esimerkiksi Amor pilveä poltteleva ja universaalista rakkaudesta jaaritteleva fatalisti? Ei todellakaan. Amor oli ehkä kiltinnäköinen, lyhytkasvuinen ja snadisti ylipainoinen, mutta pisti jousellaan ja nuolellaan kunnolla tuulemaan.

 

”Vanhemmiten tajuaa, että rakkaus on kamppailulaji”, sanoin dosentti Tainiolle.

”Enkä nyt todellakaan puhu Töölönlahden innokkaista capoeiraringeistä, joissa tanssitaan ja soitellaan hyväntahtoisesti berimbauta.”

Ehei. Rakkauden eteen taisteleminen on henkistä krav magaa. Sen käytössä lähtökohtana ovat vastustajan eliminointi (sotilaskäyttö) tai hyökkäyk sen pysäyttäminen (itsepuolustuskäyttö). Krav maga valmistaa henkilön puolustautumaan niin maassa, pystyssä, valoisassa ja pimeässä, kuin liukkaalla, pehmeällä ja kovallakin alustalla.

Kristiina Tainio nauroi ja väitti minun uhittelevan vain peitelläkseni sisäistä pasifi smiani, ja oli toki oikeassa. Mutta vaikka myönsinkin uskovani väkivallattomuuteen, mietin salaa olevani myös edes hieman oikeassa. Jotkut meistä ovat toki rakkaudessakin kuin jaloilleen putoavat kissat. Meidän muiden kannattaa muistaa, ettei osteoporoosista kärsivän kannata antaa itsensä enää pudota kovin korkealta.