06. lokakuuta 2006
Teksti:

Toimittaja Eilina Gusatinsky istuu työhuoneessaan Helsingin Merihaassa ja miettii, miten voisi suomentaa erään venäläisen viisauden. Hän selittää sananlaskun ajatuksen:
    ”Omien ajatusten kirjoittamiseen ja vessassa käyntiin pätee sama sääntö: ne tulee tehdä vasta sitten, kun ei pysty enää pidättelemään.”
    Gusatinskyn pidättelykyky loppui vuonna 1998. Silloin hän perusti Suomeen venäjänkielisen kuukausilehden Spektrin. Nyt Spektrin kylkeen syntyy viikkolehti Spektr Nedeli. Viikko-Spektrin näytenumero on parhaillaan jakelussa, ja ensimmäinen varsinainen lehti ilmestyy 27. lokakuuta. Kymmenen ensimmäistä numeroa tehdään nollabudjetilla. Työtä jatketaan, jos lehti saa niiden aikana 2000-2500 tilaajaa.
    Eilina Gusatinsky on kummankin Spektrin päätoimittaja.
    Kun kuuntelee 42-vuotiaan suomalaisvenäläisen naisen elämäntarinaa, ei yhtään ihmetytä, miksi hän ei ole pystynyt pidättelemään ajatuksiaan.

Gusatinsky syntyi Moskovassa suomalaisen filologiäidin ja neuvostoliittolaisen toimittajaisän perheeseen. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliitossa mutta vietti kesät Suomessa, mummon mökillä.
    Lapsuuden kesistä Gusatinsky muistaa parhaiten jäätelön. Menomatkalla hän odotti kuumeisesti, että juna ylittää rajan ja kioskista saa suomalaisia tuutteja. Jäätelöä pidemmälle pikkutyttö ei Neuvostoliiton ja Suomen eroja miettinyt.
    ”Minulle oli hyvin luonnollista, että kun on kesä, mennään Suomeen, ja Suomessa on erilaista kuin Neuvostoliitossa.”
    Myöhemmin kahden kulttuurin välissä kasvaminen ei ollut enää yhtä helppoa. Teini- ikäisenä Gusatinsky tunsi olevansa ”Neuvostoliitossa vieras ja Suomessa ryssä”.
    Lukion jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan yliopiston journalistiikan laitoksella ja teki opiskelun ohessa freelance-töitä radion suomenkielisessä toimituksessa. Vakituiseksi toimittajaksi häntä ei olisi otettu, koska hänen äitinsä ei ollut Neuvostoliiton kansalainen.
    Vastaavien rajoitusten vuoksi hän ajautui lopulta tulkiksi ja edelleen assistentiksi suomalaisen kauppahuoneen Moskovanedustustoon.
    ”Edustustossa työskenteleminen oli hyvin mielenkiintoista. Yhtenä päivänä toimitimme vaatteita jonnekin, toisena tutkimme, miksi johonkin laboratorioon ei tule sähköä.”
    Gusatinsky valmistui journalistiikan laitokselta vuonna 1988 synnytettyään ensimmäisen lapsensa ja tehtyään diplomityönsä Neuvostoliitto-kuvasta Uudessa Suomessa. Tutkimus oli hyvin mielenkiintoinen. Niin mielenkiintoinen, että se opponoitiin suljettujen ovien takana, ja vasta sen jälkeen, kun Gusatinsky oli poistanut työstään Trotskia käsittelevän luvun.

Kaksi vuotta valmistumisensa jälkeen Gusatinsky päätti ”hyvin henkilökohtaisista syistä” muuttaa parivuotiaan poikansa kanssa Suomeen. Muutos oli raju, vaikka Suomi oli Gusatinskylle tuttu maa.
    Moskovassa hän oli asunut kommuunissa, jossa kaikilla asukkailla oli suunnilleen samanikäisiä lapsia.
    ”Me teimme aina kaiken yhdessä. Jos en joskus vastannut puhelimeeni, ystäväni soittelivat talon muut asukkaat läpi ja yleensä löysivät minut. Siellä elettiin kuin yhdessä isossa perheessä”, Gusatinsky kertoo.
    Elämä oli köyhää mutta hauskaa.
    ”Sitten löysin itseni pienestä yksiöstä Keravalla.”
    Huh. Ei kuulosta hyvältä vaihtokaupalta.
    Suomessa Gusatinsky jatkoi saman kauppahuoneen palveluksessa projektisihteerinä, kunnes tie vei uuden miehen perässä Kaliforniaan.
    Muutamassa vuodessa kommunistisesta järjestelmästä Suomen kautta kerskakulutuksen ihmemaahan. Viimeistään Yhdysvalloissa mahtoi tulla se kulttuurishokki?
    ”Ei”, Gusatinsky sanoo ja venyttää sanan loppua aivan kuin ajattelisi asiaa ensimmäistä kertaa.
    ”Sielläkin rakastetaan kaikkea suurta samalla tavalla kuin Venäjällä. Kodinkoneetkin ovat valtavia.”
    Sekä Yhdysvalloissa että Neuvostoliitossa oli Gusatiskyn mielestä ”kansainvälinen meininki”. Kuitenkin vasta Yhdysvalloissa hän koki itsensä ensi kertaa maahanmuuttajaksi. Syynä oli, ettei Gusatinsky puhunut englantia. Ennen kielimuuriin törmäämistä hän ei ollut käsittänyt, miksi maahanmuuttajat voisivat tarvita esimerkiksi omaa lehteä.
    ”Olen kiitollinen niistä vuosista. Ilman niitä en ymmärtäisi, miten vaikea maahanmuuttajan on sopeutua ja hoitaa asioitaan ilman kielitaitoa.”
    Gusatinsky sai Kaliforniassa toisen lapsen, ja koko perheen oli tarkoitus muuttaa Suomeen 1994. Lopulta mies jäi kuitenkin Yhdysvaltoihin ja avioliitto päättyi.

Suomessa Gusatinsky jatkoi tutun kauppahuoneen palveluksessa, mutta parin vuoden kuluttua firma meni konkurssiin.
    Työttömäksi jäätyään hän pääsi Helsingin yliopiston Venäjän-kaupan kurssille.
    Gusatinsky yritti pitkään saada suomalaisyritykset näkemään, millaisia mahdollisuuksia venäläisturistit toivat Suomelle. Hän luennoi Loviisassa kaupungin viestintävastaaville, miksi tienvarressa olevan kahvilan eteen kannattaisi laittaa venäjänkielinen kyltti, jossa kerrottaisiin tsaarin käyneen siellä usein teellä.
    Viesti ei mennyt perille. Ei vaikka venäläiset toivat Suomeen jo vuonna 1996 yli viidenneksen ulkomaalaisten matkailutuloista, 270 miljoonaa euroa.
    ”Silloin ajattelin, että ehkä olisi sitten parempi yrittää selittää venäläisille, miksi heidän kannattaa tulla Suomeen.”
    Venäläisten tiedot Suomesta eivät nimittäin olleet järin vankat.
    ”Pyysin usein moskovalaisia ystäviäni käymään lomallaan täällä, mutta he jättivät tulematta, koska pitivät Suomea tylsänä maana. Täällä ei kuulemma ole muuta kuin puhdas luonto ja sauna.”
    Suomi-tietoutta venäläisille jakaessaan Gusatinsky on saanut selittää monenmoisia asioita. Kuten sen, ettei Suomessa ole kieltolakia, vaikka suomalaiset ryyppäävätkin Moskovaan tullessaan kuin eivät olisi ennen viinaa nähneetkään. Ja että kyllä sähkökiukaallekin voi heittää löylyä.
    Gusatinskystä tuntui, että oli aika lopettaa pidättely ja alkaa kirjoittaa ajatuksiaan.
    Siihen tarjoutui mahdollisuus, kun Venäjän kaupan kurssilta tuttu Jauri Varvikko otti häneen yhteyttä vuonna 1998. Varvikolla oli oma kustannusyhtiö, ja hän ehdotti Gusatinskylle venäjänkielisen lehden perustamista.

Ensimmäinen Spektr ilmestyi heinäkuussa 1998.
    Se oli suunnattu Suomeen tuleville venäläisturisteille, ja siinä kerrottiin kulttuuritapahtumista ja muista menoista ympäri Suomea. Ilmaisjakelulehden laskettiin kasvavan nopeasti, mutta elokuussa 1998 tapahtunut ruplan romahtaminen muutti suunnitelmia.
    ”Silloin mediassa kirjoitettiin, että ei tänne enää tule yhtään venäläisturisteja ja että Venäjän-kauppa kaatuu.”
    Ei siinä ihan niin huonosti käynyt. Ruplan romahduksen jälkeisenä vuonna venäläisten tuomat matkailutulot ylsivät yhä 264 miljoonaan euroon. Spektr nousi jaloilleen vuodessa.
    Gusatinsky sai lehdestä alusta alkaen paljon palautetta Suomessa asuvilta venäjänkielisiltä. Suomen venäläisyhteisö vakiintui nopeasti Spektrin pääkohderyhmäksi. Nykyään lehti on kaukana alkuaikojen turisti-infosta.
    ”Lehti on tarkoitettu työkaluksi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan. Haluan kertoa lukijoille, miten heidän kannattaa toimia tässä ympäristössä”, Gusatinsky kuvailee Spektrin nykyistä linjaa.
    Lehdestä löytyy tapahtumakalenteri, urheilupalsta, psykologin palsta, kolumneja sekä Helsingin, Turun ja Vantaan kaupunkien tiedotussivut. Viikkolehti Spektr Nedeliin on tulossa myös katsauksia suomalaiseen ja venäläiseen lehdistöön, tv-ohjelmatietoja ja entistä enemmän ajankohtaisasiaa.

Spektr vaikuttaa kiltiltä lehdeltä, jossa annetaan lukijoille neuvoja ja vinkkejä, opetetaan suorastaan kädestä pitäen. Eikö tässä puututakaan yhteiskunnan epäkohtiin?
    ”Monet odottavat, että kirjoittaisin ryssävihasta ja epäkohdista ja esimerkiksi siitä, miten poliisi kohtelee venäläisiä Suomessa. Näistä asioista on tuolla mapit täynnä materiaalia”, Gusatinsky sanoo ja heilauttaa kädellä taakseen. Siellä takana on Suomen venäjänkielisten yhdistysten liiton toimisto.
    ”Mapeissa on juttuja, joista olen itsekin ensin sanonut, että eihän sellaista voi tapahtua Suomessa.”
    Gusatinsky kertoo muutaman kaamean tarinan suomalaisesta yhteiskunnasta. Miten venäläinen poika ammuttiin täysin rasistisista syistä. Miten koulun rehtori ei puuttunut jatkuvaan ryssittelyyn ja väkivaltaiseen kiusaamiseen. Miten nuori hakattiin henkihieveriin, ja tekijät saivat sovittelun jälkeen 200 euron sakot.
    ”Ennemmin kuin kerron niistä, haluan antaa vinkkejä, miten käyttäytyä, jotta tällaiset tapaukset vältettäisiin”, Gusatinsky sanoo silmät kirkkaina – eikä kuulosta tippaakaan katkeralta.
    ”Ei tällaisista kertominen auttaisi mitään. Se saisi vain kantaväestön puolustuskannalle ja vahvistaisi me-he-jaottelua.”
    Myöhemmin Gusatinsky kertoo vielä yhden tarinan. Se on kaikista kauhein, mutta sitä ei saa laittaa lehteen. Päätoimittaja pelkää, että jos sen kertoisi, lukijat ajattelisivat, että on hyväksyttävää käyttäytyä venäläisiä kohtaan tarinan esimerkin mukaisesti.
    Häh?
    Nytkö Gusatinsky alkaa sittenkin pidätellä? Ja vielä hyssytellä?
    Ei. Sen sijaan Gusatinsky haluaa odottaa, että juttu menee oikeuteen ja siitä tulee tuomio. Sitten karun esimerkin voi kertoa, koska ihmiset näkevät samalla, millaisia seurauksia törkeällä käytöksellä on.
    Mielenkiintoista. Gusatinsky ei ilmeisesti halua uutisoida epämiellyttäviä tapahtumia vaan kertoa opettavaisia tarinoita.

Kun puhe kääntyy Venäjän sananvapaustilanteeseen, Gusatinsky vetää syvään henkeä.
    ”Se ei ole yksinkertainen asia!”
    Kerro toki.
    ”Kyllä Venäjällä on sananvapautta, kysymys on vain siitä, kuka sitä haluaa käyttää.”
    Jaa. Mitäs sananvapautta se sellainen on?
    ”Kyllä Venäjällä on vapaita lehtiä ja kriittisiä radioita, mutta niillä ei ole yleisöä”, vastaa Gusatinsky.
    Esimerkiksi suomalainen Sanoma Magazines omistaa läjän riippumattomia venäläisiä lehtiä, muun muassa Vedomosti-sanomalehden.
    ”Venäjän väkiluku on jotain 140 miljoonaa. Vedomostin levikki on 70 000.”
    Sanoma Magazinesin julkaiseman Cosmopolitanin levikki on yli 600 000.
    Gusatinsky on huolissaan kansasta, joka lukee vain juorulehtiä.
    Häntä hirvittää myös se, ettei Venäjällä lehteä lukiessaan voi tietää, onko artikkelin julkaisemisesta maksettu.
    ”Oli tiettyjä toimittajia, joihin luottaa, ja yhtäkkiä huomaakin, että jopa heidän juttuihinsa on alkanut ilmestyä kaikkea kummallista”, hän sanoo ja puistelee päätään.

Gusatinskya ei voi syyttää kyynisyydestä. Toimittaja uskoo journalismille varsin vastuullisen tehtävän: hän haluaa opettaa lukijoita. Hän tuntuu myös uskovan, että vääränlaiset jutut voivat vaikuttaa negatiivisesti lukijoiden käytökseen.
    Mutta silti. Ihmisiä ei voi velvoittaa lukemaan tietynlaisia lehtiä. Ja tuskinpa oikeuslaitos alkaa yhtäkkiä itsestään langettaa rasistisista rikoksista nykyistä ankarampia tuomioita.
    Gusatinsky ei oleta muutosten tapahtuvan itsestään, vaan peräänkuuluttaa yhteiskunnallista keskustelua ryssävihasta, rasismirikoksista ja venäläisväestön yleisestä asemasta Suomessa.
    ”En tiedä, kuka olisi valmis aloittamaan keskustelun, mutta näistä asioista pitää puhua. Vaikka se olisi vaikeaa ja kipeääkin”, Gusatinsky sanoo. Hän vaikuttaa taas unohtaneen venäläisen viisauden pidättelemisestä.

Joanna Palmén
Kuvat Veikko Somerpuro