18. toukokuuta 2006
Teksti:

Sanonta ”toisen terroristi, toisen vapaustaistelija” on kulunut, mutta totta. Yleisen käsityksen mukaan poliittinen murha on väärin, mutta jos se tehdään perustellusta syystä, laajatkin kansanjoukot saattavat hyväksyä sen.
    Yksi Suomen kansallissankareista on Eugen Schauman, joka epäonnistuneen rakkaussuhteen ja poliittisen idealismin aiheuttamassa puuskassa ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Toisinaan terroristit saavat kansainvälistäkin tunnustusta: joissakin arabimaissa Osama bin Laden -paita ei ole harvinaisuus eikä vitsi. Kuuban pääkaupungista Havannasta löytyy nälkälakkoon kuolleille IRA:n jäsenille pystytetty patsas.
    Sen sijaan missään maassa ei ole Kaczynskinaukiota tai Unabomberinpuistoa. Unabomberina tutuksi tullut entinen matematiikan professori Theodore Kaczynski lähetti vuosina 1978-1995 kymmeniä itse rakentamiaan kirjepommeja amerikkalaisille ATK-asiantuntijoille, metsäteollisuuden johtajille ja geeniteknologian tutkijoille. Pommit surmasivat kolme ihmistä ja haavoittivat useita muita.

Korpimökissä asunut Kaczynski jäi kiinni, eikä hänestä tullut marttyyria eikä sankaria, vaan elinkautisvanki. Syy on yksinkertainen. Hänellä ei ollut takanaan kansanliikettä eikä joukkojen hiljaista sympatiaa, ei edes piskuista asialleen omistautunutta terroristijärjestöä. Hänen surmaamiaan ihmisiä ei pidetty yleisesti sortajina vaan kunniallisina yhteiskunnan jäseninä, jopa hyväntekijöinä.
    Mikä tärkeintä, Kaczynski ei tarjonnut millekään ryhmälle leveämpää leipää tai helpompaa elämää. Sellaisilla vaaliteemoilla kuin teollisuuden hävittäminen ja paluu vuosisatojen takaisiin elinkeinoihin ei juuri kalastella ääniä.
    Kaczynski lupasi verta, hikeä ja kyyneleitä: teollisuuden purkamista seuraisi ankara mullistuskausi ja uusi yhteiskunta nousisi vanhan tuhkasta. Ihmiset ovat valmiita äärimï ˜mäisiin ponnisteluihin vasta silloin, kun heillä menee äärimmäisen huonosti. Niillä, joita Unabomber yritti väkivalloin herätellä, meni hyvin, ainakin aineellisesti.
    Kaczynski oli terroristi väärässä paikassa väärään aikaan. Siksi hänen osakseen koitui hullun pommimiehen huono maine.
    Kaczynskin poliittinen manifesti Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus ilmestyi minun suomentamanani syksyllä 2005. Turun kirjamessuilla samana syksynä joku yleisöstä tuli sanomaan kustantajalleni, että paheksuu moisen kirjan julkaisemista.
    Kommentin ääneen lausumaton taustaoletus oli, että jos ihminen on syyllistynyt johonkin mitä ei voi hyväksyä, hänen on oltava väärässä muissakin asioissa. Koska Unabomber käytti väkivaltaa, hän ei voi sanoa mitään järkevää. Alkeellisuudestaan huolimatta, tai luultavammin sen vuoksi, tämä käsitys on melko yleinen.
    Mutta suuri yleisö on aina väärässä, joten en käsittele sen edesottamuksia enempää. Suomensin kirjan niille, joita kiinnostaa, mitä Unabomber todella halusi sanoa ja mihin hän tähtäsi pommikampanjallaan. Kirjan surkea myynti on osoittanut ennakkoaavistukseni oikeaksi: sellaisia ihmisiä on vähän.

Kun itse aloin lukea Kaczynskin manifestia, huomioni kiinnittyi aluksi siihen, että se on hyvin kirjoitettu. Kaczynski hallitsee välimerkkien käytön, mikä on harvinainen lahja. Tekstistä puuttuvat manifesteille tyypillinen saarnaava ote ja poliittinen jargon. Argumentaatio ei ole tunteisiin vetoavaa vaan viileää, lähes matemaattista.
    Toinen positiivinen yllätys on, että manifesti ei noudata mitään virallista poliittista liturgiaa. Kaczynski ei asetu turvalliselle oikeisto-vasemmisto-akselille. Olen kauan ihmetellyt, miksi suurin osa ihmisistä haluaa vielä 2000-luvulla määritellä itsensä Ranskan vallankumouksen aikaisen kansallisï ˜kokouksen istumajärjestyksen mukaan.
    Oikeisto- ja vasemmistopuolueilla ei ole olennaisia eroja. Kumpikin laita hyväksyy yhteiskunnan keskeiset arvot: edistyksen, kehityksen, teknologiaoptimismin, talouskasvun ja niin edelleen. Niillä on eri näkemykset siitä, kuinka paljon työttömyysï ˜korvausta, veroja tai opintotukea pitää maksaa, mutta todelliset ongelmat ovat muualla.
    Nykyään ”oikeistolaisuus” ja ”vasemmistolaisuus” ovat pikemminkin persoonallisuuseroja kuin poliittisia suuntauksia. Karkeasti ottaen oikeisto vetää puoleensa kovia ja dynaamisia tyyppejä, vasemmisto pehmeitä ja passiivisia. Tämä on myös Kaczynskin kanta. Hänen nykyvasemmistoa kohtaan esittämänsä murskakritiikki on älykkäämpää kuin kenenkään oikeistolaisen esittämä, koska se tarkastelee vasemmistoa psykologisena ilmiönä.
    Kaczynskin vasemmistosta tekemät huomiot pätevät varsin hyvin Suomessakin. Vasemmistolaisuus on yleisesti hyväksytty ”kapinoinnin” muoto, ja vasemmistolaisissa puolueissa ja järjestöissä voi luoda uran. Vasemmistoaktivisteille on elintärkeää, että jossakin päin maailmaa löytyy sorrettuja ihmisryhmiä, joiden oikeuksia voi puolustaa.
    Jos kotimaassa kenelläkään ei mene tarpeeksi huonosti, Venäjän tai Etelä-Amerikan perukoilta löytyy aina jokin pieni alkuperäiskansa, jonka maat tehdas uhkaa viedä. Jos sorrettuja ei olisi, vasemmistolaisten pitäisi keksiä sellaisia; muuten heiltä menisi mahdollisuus luoda uraa ja moraalisen oikeassa olemisen tuottama tyydytys.
    Pitkän vasemmiston lyttäyksen jälkeen lukija voi erehtyä pitämään Kaczynskia jonkinlaisena uuskonservatiivina. Mutta seuraavaksi tulilinjalle joutuvat juuri konservatiivit, joita hän luonnehtii lyhyesti ”hölmöiksi”. Jälleen Kaczynskin huomiot tuntuvat tutuilta. Konservatiivit haikailevat ”perinteisten arvojen” perään ja surevat yhteiskunnan rappiotilaa, mutta hyväksyvät mukisematta talouskasvun ja jokaisen teknisen edistysaskeleen. Eli kaiken, mikä rikkoo heidän vaalimansa arvot.

Jos Kaczynski hylkää oikeiston ja vasemmiston, mitä hän edustaa? Ennen kaikkea hän on luddiitti. Jo manifestinsa alussa hän korostaa, ettei hänen ajamansa vallankumous ole poliittinen vaan teknologianvastainen. Hän ei halua kaataa hallitusta vaan teollisen yhteiskunnan. Niinpä suurin osa manifestista keskittyy ruotimaan modernin teknologian vaikutuksia.
    Kaczynskin teknologia-analyysi on tuskallista luettavaa. Ei niinkään siksi, että se tarjoaisi mitään erityisen uutta tai järkyttävää tietoa niistä ongelmista, mitä moderni teknologia on ihmisyhteisöille ja luonnolle aiheuttanut. Me tiedämme jo saasteista, kaupunkien metelistä, avohakkuista, tehoviljelyn mahdollistamasta väestöräjähdyksestä ja niin edelleen. Pelottavaa on se, miten mahdotonta näitä ongelmia on korjata pienten uudistusten kautta. Osoittaessaan tämän Kaczynskin kirja saa täkäläisen vihreän kirjoittelun kuulostamaan kapakkakeskustelulta.
    Ihmisen tekninen kekseliäisyys on luonut kaksi tähän mennessä tuhoisinta asiaa koko luomakunnalle: atomipommin ja helppouden. Teknologian ensisijainen tarkoitus on helpottaa elämää, ja juuri sen takia uudet keksinnöt otetaan avosylin vastaan. Kun ne on kerran omaksuttu, niistä ei vapaaehtoisesti luovuta, sillä kukapa ryhtyisi ehdoin tahdoin vaikeuttamaan elämäänsä. Tätäkin artikkelia on huomattavasti mukavampi kirjoittaa tietokoneella kuin sulkakynällä.
    Teknologia tekee itsensä paitsi tarpeelliseksi myös välttämättömäksi. Uusilla keksinnöillä on tapana muuttaa yhteiskunnan rakennetta siten, että koko yhteiskunta tulee lopulta riippuvaiseksi niistä. Vaikka meille kuinka aukottomasti todistettaisiin, että jokin keksintö on haitallinen ja tuhoisa, pidämme siitä kiinni kuin narkomaani päiväannoksestaan.
    Pieni esimerkki valaiskoon asiaa. Helsingin sanomalehdissä on ollut paljon puhetta lehtipuhaltimien saasteista ja meluhaitoista. Mutta lehtipuhaltimia ei ole kielletty eikä kielletä.
    Kieltämistä vastustavat niiden käyttäjät: puhallin nopeuttaa puistotyöntekijän työtä ja hän kulkee mieluummin kuulosuojaimet korvilla kuin palaa harjan tai haravan varteen. Entä lehtipuhaltimia valmistavat yritykset ja niiden palveluksessa työskentelevät ihmiset? Heille kielto tarkoittaisi taloudellisia tappioita, tulojen pienentymistä, pahimmillaan konkurssia ja työttömyyttä.
    Lopulta vastaan tulevat insinöörit ja teknikot, jotka lehtipuhaltimien kaltaisia rakkineita suunnittelevat. He tekevät itsensä tarpeellisiksi keksimällä tarpeettomia laitteita, jotka tulevat tarpeellisiksi sen jälkeen kun ne on keksitty. Heidän tragikoominen tehtävänsä on löytää valmiista maailmasta loputtomasti paranneltavaa. Ja löytäväthän he, sillä syrjäytymisen uhka on tehokas innovaatioiden lähde.

Unabomber ei uskonut yksittäisiin uudistuksiin tai rajoituksiin. Hän tajusi, ettei täyttä vauhtia kohti jyrkänteen reunaa kulkevaa junaa voi pelastaa säätämällä matkustajien istuimia mukavampaan asentoon. Kun kuljettaja ei ymmärrä pysäyttää, jonkun valistuneen matkustajan on vedettävä hätäjarrusta. Lisäksi hänen mielestään kiskot pitää repiä maasta, juna purkaa alkutekijöihinsä ja palata ajamaan vankkureilla.
    Kaczynskin päämäärä on siis vallankumous. Hänen mukaansa se voi olla väkivaltainen rysäys tai rauhanomainen, asteittainen prosessi. Joka tapauksessa se tarkoittaa teollisuuden ja monimutkaisen teknologian hävittämistä maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Estääkseen teollisen yhteiskunnan elpymisen vallankumouksellisten pitää muun muassa hävittää tehtaat ja polttaa tekniset opaskirjat. Tulevaisuudessa ihmisten suuri enemmistö eläisi talonpoikina, kalastajina, karjapaimenina ja niin edelleen.
    Kuulostaako mahdottomalta? Epäilemättä. Mutta yhtä mahdotonta on tämänhetkisen suunnan jatkuminen. Lukija, joka on onnettomuudekseen alkanut ajatella ihmislajin tilaa ja tulevaisuutta, joutuu olemaan yhtä mieltä Kaczynskin kanssa ainakin siinä, että olemme ratkaisujen edessä ja helppoa ulospääsyä tuskin on. Kaczynskin ratkaisu on äärimmäinen ja brutaali mutta samalla kouraisevan rehellinen. Hänen ohjelmansa ei havittele suosiota miltään poliittiselta suunnalta eikä tyynnytä lukijaa katteettomilla lupauksilla, joihin me kaikki haluaisimme uskoa. Siksi se kannatti suomentaa.

Timo Hännikäinen
kuva Jussi Snicker