Nuori sotamies Hermanni Haapoja tappaa aikaa korsussa kevättalvella 1942. Hän lukee sisarensa lähettämiä tyttökirjoja ja innostuu hiukan häpeillen. Pian kirjat kiertävät koko joukkueen multaisissa käsissä.
Tämä herkullinen tarina on yksi kymmenistä Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittamassa Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -antologiassa. Teoksen kansien väliin on koottu suomalaisten naisten, ja yhden miehen, tuntemuksia L. M. Montgomeryn legendaarisista Runotyttö- ja Anna-kirjoista. Tarinat keräsi vuonna 2003 Suomalaisen kirjallisuuden Seura.
Teos on ennen muuta kulttuuriteko, sillä se näyttää, kuinka suuri lukukokemuksen vaikutus voi olla. Montgomeryn teoksia on luettu liki 100 vuotta vähintään samalla kiihkolla, jolla lapset lukevat Harry Pottereita tänään. Annat ja Emiliat ovat olleet isoäitien ja lastenlasten yhteinen leikkipaikka. Niistä on keksitty pelejä ja piirretty kuvia, niiden henkilöistä on haettu roolimalleja. Kirjat ovat vaikuttaneet siihen, minkälaisiksi suomalaiset naiset ovat kasvaneet.
Tässä teoksen anti akateemisesti ajateltuna. Toinen puoli on puhdas lukemisen ilo.
Käännellessä kirjan sivuja ei voi olla röhisemättä naurusta. Kirjoittajat kertovat häpeilemättä kummallisistakin Anna- ja Emilia-ajatuksistaan. Skaala on liki ääretön: feministit ovat kritisoineet kirjailijaa Annan uhraamisesta perinteiselle avioliiton alttarille, kulinaristit ovat puolestaan ihastelleet Annan vaniljakakkua (jota tämä kirjassa valmistaa vahingossa reumatismilinimentillä maustettuna juuri, kun vieraana on kylän pastori).
Samastuminen Anna- ja Emilia-kokemuksiin, esimerkiksi siihen kuinka äidinkielen opiskelija häpeää tyttökirjaperversiotaan, on helppoa. Siihen ei vaadita edes alkuperäisten kirjojen lukemista. Muiden lukukokemukset ovat hykerryttävä kurkistus tyttöyteen aivan sellaisenaan.
Elina Kervinen
Suvi Ahola & Satu Koskimies: Uuden kuun ja vihervaaran tytöt. Tammi.
