20. toukokuuta 2005
Teksti:

Paula Salovaaraa suututtaa. Radio Helsingin päätoimittaja ja suurin omistaja on viikkoa aiemmin myynyt aseman Helsingin Sanomille.
Sen jälkeen kanavan keskustelufoorumille on tulvinut kuuntelijoiden kauhistuneita viestejä, joissa ”viimeinen vapaa asema” julistetaan kuolleeksi. Huutomerkeiltä ja kirosanoilta ei ole vältytty.
Ne eivät kuitenkaan ole syy 41-vuotiaan päätoimittajan ärsytykseen. Hän on rauhallisesti jaksanut vakuuttaa, ettei mikään ole muuttumassa kaupan myötä.
Kyllä, myös huonoon musiikkiin erikoistunut Paskalista jatkuu kuten ennenkin.
Kuulijoiden mölyjen sijasta Salovaaraa ärsyttää aamuinen uutisjuttu. Se oli otsikoitu: Paula Salovaaran harrastuksena on ollut oma radioasema.
”Harrastuksena?”, päätoimittaja toistaa ja pudistelee päätään.
”Mitä ihmeen harrastamista se on, kun olen tehnyt radiossa työtä lähes kaksikymmentä vuotta? Minä luulin, että sillä tarkoitettiin juoksemista!”
Salovaaraa on helppo ymmärtää. Hän on yhdessä työparinsa ohjelmapäällikkö Axa Sorjasen kanssa luonut neljässä vuodessa aseman, jonka ei pitänyt olla mahdollinen.
Punavuorelaisessa teollisuuskiinteistössä toimiva Radio Helsinki on kaupallinen paikallisradio, jossa ei ole soittolistoja, mutta runsaasti puhetta.
Yli 100 000 eri kappaletta historiansa aikana soittanut kanava poiki viime vuonna Salovaaralle myös Helsinki hauskemmaksi -palkinnon.
Yllätyksistä pitäville kuulijoille markkinoitu Radio Helsinki on saavutus, jota on paha kutsua harrastukseksi. Vaikka se syntyi melkein vahingossa.

Radio Helsingin henki on lähtöisin Lepakon aikaisesta Radio Citystä, jonne Salovaara pestattiin töihin vuonna 1990.
Työ oli rankkaa.
”Pahimmillaan tilanne oli, kun olin raskaana ja satoi kaatamalla ja vesi vuoti sisään kellarin studioon. Siellä se valui lattiamattoon, josta se liuotti liimaa ilmaan. Oksentelin kappaleiden aikana vieressä olevaan ämpäriin.”
Innostus tehdä ohjelmia korvasi kuitenkin mukavuuksien puutteet. Salovaara viihtyi Cityssä seitsemän vuotta.
Seuraavaksi kaksikielinen Salovaara siirtyi mukaan perustamaan Yleisradion ruotsinkielistä nuorisokanavaa Radio Extremeä.
Ura Ylellä jäi kuitenkin lyhyeksi. Tekemisen makuun päässyt Salovaara ei viihtynyt suuressa talossa, josta pioneerihenki oli kaukana.
”Meillä oli uutuuttaan hohtava avokonttori. Sitten yksi toimittaja tuli valittamaan, ettei hänellä ollut henkaria johon ripustaa takkinsa. Otin takin ja heitin sen koko konttorin halki. Että siinä sen on hyvä olla.”
”En halua vähätellä Extremen työntekijöitä, mutta minulle talon tavat olivat silti liian pinttyneitä.”
”Sitä paitsi luulen, että hekin olivat ihan tyytyväisiä päästessään minusta.”

Kuulostaa oudolta. Radio Helsingin avokonttorissa päätoimittaja on itse aurinko. Aikaisin töihin tuleva, iltapäivisin kotoaan työskentelevä Salovaara vaikuttaa rennolta ja tyytyväiseltä.
Haastattelun lomassa hän ehtii tervehtiä työntekijöitään ja luvata keittää lisää kahvia heti sohvalta päästyään.
Kaiken lisäksi kahden peruskoululaisen äidiltä löytyy intoa käynnistää keskeytyneitä sosionomiopintojaan. Salovaara vaikuttaa sellaiselta pomolta, jonka kaikki haluaisivat.
Mutta onko tämä koko kuva?
Soitetaanpa Wallu Valpiolle, Radio Helsingin ainoalle potkut saaneelle työntekijälle. Olisiko hänellä jotain hampaankolossa?
Turha luulo.
”Paula on tosi kiva mimmi”, Valpio kehuu.
”Alkuaikoina se oli kuin tarhan täti, joka paimensi meitä. Aina ystävällinen, mutta jämpti kun oli tarvis.”
Valpio sai aikoinaan potkut, koska juontaja jätti saapumatta suoriin lähetyksiinsä. Hänkään ei kanna kaunaa.
”Omaa hönöilyä se oli. Kyllä Paula menetteli ihan oikein.”
Radio Extremen jälkeen Salovaara palasi vielä Lepakkoon vuonna 1999 hieman ennen rakennuksen purkamista. Radio Cityn porukka palasi vielä kerran vanhaan työpaikkaansa pyörittämään Lepakkoradiota.
Kymmenen päivän mittaista projektia vetämään ryhtyi Salovaaran lisäksi toinen Cityn veteraani Axa Sorjanen.
Lepakkoradio oli menestys.
Rupeaman jälkeen kaksikko istui kahvilassa tyytyväisenä tehtyyn työhön, mutta kyllästyneenä kaikkialta toistuvaan mantraan: eihän tuollaista radiota voisi tehdä ihan oikeasti.
”Mietimme, että miten niin ei voisi,” Salovaara kertoo.
Syntyi idea Radio Helsingistä, jossa Lepakkoradion henki jatkuisi.

Syksyllä 2000 käynnistyneen Radio Helsinginkin piti olla Helsingin kulttuurikaupunkikauteen liittyvä kertaluonteinen projekti. Toisin kävi.
17 päivän ajan toimineen aseman suosio ylitti odotukset. Työn ohella lähinnä perheensä parissa viihtyvä Salovaara huomasi olevansa kaupungin trendikkäimmän radiokanavan johdossa.
Toimintaa päätettiin jatkaa verkossa. Aluksi toiminta oli vaatimatonta.
”Tuoretta lähetystä oli muutama tunti päivässä. Lopun aikaa pyöritettiin luuppia.”
Rahoittajaksi saatiin Saunalahti, joka kaipasi verkkoonsa sisältöä. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
”Uusi talous ei ollut ihan sitä, mitä sen sanottiin olevan. Meidän täytyi miettiä strategia uudelleen”, Salovaara kertoo.
Lopputuloksena oli ohjelmiston kasvattaminen ja pysyvän radiotoimiluvan hakeminen. Sen Radio Helsinki sai maaliskuussa 2001.

Perjantaisena aamuna Radio Helsingin avokonttorissa on rauhallista. Ihmiset naputtelevat tietokoneita, ja kaiuttimista kuuluu konttorin nurkkaan rakennetusta studiosta lähetetty ohjelma.
Seinät ovat täynnä cd-levyjä. Radio Helsinki on maan ainoita asemia, jossa lähetettyjä kappaleita ei soiteta tietokoneelta.
Salovaara on hyvin tyytyväinen kanavansa monipuoliseen musiikkitarjontaan, vaikka toteaakin menon olleen aluksi turhankin elitististä. Itseään hän ei pidä varsinaisesti musiikki-ihmisenä, vaikka kertoo olevansa monen muusikon kaveri. Ja muusikko on Salovaaran aviomieskin, soul-laulaja Niko Ahvonen.
”Minulle radiotyön suola ovat kuitenkin puheohjelmat ja haastattelut.”
Salovaaran työparina yhä toimiva Sorjanen on sen sijaan enemmän musiikkiihminen. Hänelle kyllästyminen soittolistoihin oli tärkeä syy lähteä mukaan Radio Helsinkiin.
”Tässä maassa oli helpompi saada satatuhatta euroa tuotantotukea dokumentille kuin soittaa radiossa pari biisiä Sly and the Family Stonea”, Sorjanen sanoo.
Sorjanen kuvaa työsuhdettaan Salovaaraan tasavertaiseksi. Vaikka Salovaara on päätoimittaja ja hän ohjelmapäällikkö, isot päätökset tehdään yhdessä.
”Kun on tullut vastaan jotain, mistä ei voi puhua avokonttorissa, meillä on ollut tapana mennä hissiin. Ellei päätöstä ole saatu aikaan yhden alas-ylös-ajelun aikana, ei asia ole vielä ollut valmis päätettäväksi.”
Salovaara on omistanut kanavasta leijonanosan. Sorjasella on ollut pieni omistusosuus.
”Paulalla on vähän paremmat valmiudet omistaa kuin minulla”, Sorjanen tiivistää. Hienovarainen ilmaus viittaa Salovaaran varakkuuteen. Hän on yksi Fazerin perillisistä ja omistaa siitä melkoisen siivun.
Vaikka Salovaara sanoo olevansa suvustaan ylpeä, hän ei mielellään puhu koko aiheesta. Vaikka työnkuva ulottuu sopimusneuvotteluista toimiston vessojen luuttuamiseen, pilkkakirveiden on helppo leimata perijättären työnteko pelkäksi leikkimiseksi.
Tämä tympii Salovaaraa.
”Raha ikään kuin vie huomion kaikelta muulta.”
Salovaara puhuisi paljon mieluummin radionsa panostuksesta kunnallispolitiikkaan tai harjoittelijoiden käytöstä kuin niistä rahoista, jotka hän on radioon sijoittanut.
Selvää silti on, että ilman Salovaaran panostusta kanava ei olisi pystyssä. Pahimmillaan tappiota on tahkottu reilut 200 000 euroa vuodessa, tosin viime aikoina enää puolet tästä.
”Mitään mediaa ei voi perustaa ilman alkuinvestointia. Tässä minä nyt satuin olemaan kaksoisroolissa, sekä yrittäjänä että sijoittajana.”
Päätoimittaja haluaa korostaa tiukkaa talouskuria. Kustannuksista on pidetty kiinni, ja markkinointia tehostamalla hän uskoo kanavan nousevan vielä voitolle.

Näin uskotaan myös Sanomatalossa. Helsingin Sanomat tuskin osti asemaa ryhtyäkseen sen mesenaatiksi.
”Vaikka Radio Helsingin kuulijakunta on ollut innostunutta, ei asemaa vielä tunneta kovinkaan hyvin. Tässä on selvä mahdollisuus kasvuun”, Salovaara visioi.
”Oleellista on, ettei meidän sisältöömme olla koskemassa mitenkään. Minä ja Axa jatkamme aseman johdossa. Kai Sanomat ensimmäiseksi haluaisivat meistä eroon, jos haluaisivat muuttaa asemaa.”
Vakuuttelut eivät kuitenkaan ole hälventäneet kaikkia epäilyjä. Monet povaavat asemalle jo madonlukuja.
Salovaara pitää pelkoja ymmärrettävinä. Hän toteaa, että heillä on näytön paikka. Omana suosikkinaan keskustelupalstalle tulleista viesteistä hän pitää kehotusta vedota viestintäministeriöön, jotta se estäisi ”heidän kanavansa” myynnin.
Ensin se hieman hymyilytti.
”Jos Radio Helsinki on heidän kanavansa, niin mitä me sitten täällä teemme”.
”Mutta olihan se myös kauhean imartelevaa. On hienoa nähdä, miten paljon työmme merkitsee.”

Juha Merimaa
kuva Juuso Westerlund