24. maaliskuuta 2005
Teksti:

Eva Ollikainen marssii hillittyä charmia henkivässä villaneuleessa ja helmikorvakoruissa Sibelius-Akatemian ruokalaan. Hän tervehtii useampaa vastaantulijaa matkalla nurkkapöytään.
    ”Oho, salaatti on ihan tuoretta. Ei se tällaista ole ennen ollut”, hän toteaa iskettyään haarukkansa porkkanaraasteeseen.
    23-vuotias Ollikainen ei enää syö jokapäiväistä leipäänsä akatemian kuppilassa. Siinä missä ikätoverit vasta haaveilevat opiskelupaikasta, hän on diplomityötä vaille valmis kapellimestari.
    Ollikaisesta povataan seuraavaa suomalaista huippukapellimestaria. Kriitikot vertaavat naista nuoreen Esa-Pekka Saloseen ja käyttävät häntä kuvaillessaan ilmaisuja kuten syntynyt tähti, harvinaisen elegantti johtaja ja musiikillista rakkautta henkivä innostaja.
    Ollikainen on huomattu myös ulkomailla. Hän allekirjoitti vastikään yhteistyösopimuksen arvostetun, muun muassa Osmo Vänskää edustavan Harrison-Parrott -agenttitoimiston kanssa ja sai opiskelupaikan Lontoon kansainvälisestä kapellimestariakatemiasta.
    Mikä tekee hänestä niin kovin halutun? Miten hyväksi kapellimestariksi kasvetaan?

”Ihan alussa oli mielessä vain se, että saan lauantaina karkkia, jos tunti menee hyvin”, Ollikainen muistelee nauraen lapsuutensa pianotunteja.
    Espoolaisessa muusikkoperheessä kasvanut nuori nainen aloitti soittamisen kolmevuotiaana. Isosiskon pianonopettaja tarvitsi lapsia korvakuuloa hyödyntävän suzuki-metodin testiryhmään. Evalla oli absoluuttinen korva, jonka avulla pääsi sujuvasti alkuun.
    Lapsuus oli kurinalaista. Perheen isä kuoli tytön ollessa kuusivuotias, ja pianonopettajaäiti jäi pyörittämään taloutta yksin.
    Oletus oli että sekä koulu- että soittoläksyt hoidetaan kunnolla. Lisäksi oli balettitunnit. Musiikkiharrastus muuttui vakavaksi vuonna 1994. Silloin Ollikainen pyrki ja pääsi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen pääaineenaan piano. Kapellimestari Jorma Panulan järjestämän kokeilun ansiosta hän sai kokeilla tahtipuikkoa akatemian harjoitusorkesterin edessä.
    ”Eihän se sujunut ollenkaan. Järkytyin kauheasti. Järkeilin itselleni, että ehkä se ei voi ensimmäisellä kerralla onnistua. Olin kuitenkin vasta 12-vuotias”, Ollikainen muistaa.
    Pian hän ymmärsi, että tahtipuikko olisi tulevaa ja piano mennyttä. 15-vuotiaana tyttö uskalsi soittaa Panulalle, joka veti nuorille lupauksille suunnattua orkesterin johdon ”kakaraluokkaa”.
    Ollikainen kysyi, mahtuisiko mukaan vielä yksi innokas. Panula vastasi: ”tule huomenna.”
    Nuori nainen tiesi jo tuolloin haluavansa elää musiikista. Siksi koulusta piti päästä eroon nopeasti. Ollikainen kirjoitti ylioppilaaksi jo 17-vuotiaana ja vapautui oppituntien lisäksi kiusaajista.
    ”Yläasteella pojat heittivät pari kertaa roskikseen. Ala-asteella monet luokkatoverini soittivat pianoa ja joidenkin oli vaikea hyväksyä, että olin lahjakkaampi. Tanssin myös balettia ja se oli tietenkin nörttiä.”
    Ensimmäisen diplominsa Ollikainen suoritti pianosta vuonna 2002. Hän oli tuolloin päässyt jo aloittamaan toista maisterintutkintoaan Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle.
    ”Olin vannonut lopettavani pianon soittamisen sinä päivänä kun täytän 18, koska äiti ei voisi enää pakottaa. Loppujen lopuksi olin kuitenkin niin lähellä loppututkintoa, että päätin viedä homman kunnialla päätökseen.”
    Ollikainen myöntää, että äiti oli loppujen lopuksi oikeassa. Hyvän kapellimestarin on osattava soittaa ainakin yhtä instrumenttia kunnolla.

Mutta mennään asian ytimeen. 23-vuotias nainen on luotsannut jo Polyteknikkojen orkesteria ja uutta musiikkia soittavaa Uusinta-kamariorkesteria. Hän on vieraillut liki kaikkien suomalaisten kaupunginorkestereiden puikoissa ja lyönyt tahtia muun muassa saksalaiselle Staatsfilharmonie Rheinland-Pfalzille ja virolaiselle Eesti Riiklik Symfooniaorkesterille.
    Selvä lupaus. Mutta miksi enemmän kuin joku muu? Mikä erottaa yhden puikonheiluttajan toisesta?
    ”Keskinkertainen kapellimestari johtaa oikein kuvioin ja niin, että siitä saa selvän. Todella hyvä kapellimestari ei välttämättä johda yhtä selvästi, mutta hänessä on jotakin voimakasta säteilyvoimaa. Hän saa orkesterin soittamaan yhteisestä hengityksestä”, Ollikainen sanoo.
    Loistavillakin orkestereilla on hänen mukaansa huonoja päiviä, jolloin soitto on ”vain erinomaista”. Hyvä johtaja pystyy silloin innostamaan soittajia olemaan musiikillisesti läsnä.
    ”Tällöin puhutaan tietenkin huippusoittajista. Tavallisen orkesterin kanssa tarvitaan nimenomaan täsmällisyyttä, jonka avulla pystyy soittamaan täysin oikein.” Ollikainen ei pidä itseään huippukapellimestarina. Vielä. Opittavaa on edelleen paljon.
    Konkarikapellimestari Leif Segerstam sen sijaan kehuu oppilastaan vuolaasti. ”Eva on avoimen emotionaalinen, luonnollinen ja rehellinen. Hän kykenee johtamaan orkesteria niin, että katsojalta valuu suolavettä silmistä. Hän tuo musiikin esiin osana luontoa. Se on hyvän kapellimestarin merkki.”
    Segerstam muistuttaa, että vaikka kapellimestarin työ on taiteellista ja luovaa, se on myös rankkaa ruumiillisesti. 5-6 -tuntisen Wagner-oopperan johtaminen kysyy käsivarsia.
    ”Rakenteeltaanhan hän ei ole mikään sumolainen. Fyysisestä kunnosta pitää pitää hyvää huolta”, mies sanoo. Hänen mielestään muusikon tulisi lisäksi elää niin, että voi ammentaa aineksia esiintymislavoille.
    ”Elämän partituurin hormonaalisen balanssin täytyy olla kohdallaan. Tarkoitan, että musiikki ja seksihän ovat melkein sama asia”, Segerstam vihjaa suorasukaisesti. Hän äityy vielä pohtimaan, nukkuuko Ollikainen sängyssään liian yksin.
    No ohhoh. Mietittäisikö tällaisia, jos nuorella kapellimestarilla olisi haarojen välissä tietty lisäuloke? Onko nainen tervetullut kapellimestarien frakkikerhoihin? Ollikainen kiistää vaikeudet.
    ”En ole törmännyt ennakkoluuloihin. Kun astun orkesterin eteen, ryhdymme töihin ja se on siinä”, nainen sanoo. Ollikainen haluaa selvästi lopettaa sukupuolikeskustelun alkuunsa. Pohjoismaissa nainen johtajan korokkeella ei kuulemma ihmetytä. Etelä-Amerikassa tai Välimeren maissa voi olla toisin.
    Ollikainen kokee kuitenkin päässeensä helpolla myös maailmalla. Ehkä siksi, että hän on kotoisin monen kuuluisan kapellimestarin maasta. Saraste, Salonen ja Vänskä tunnetaan klassisen musiikin maailmassa kaikkialla.
    ”Alku on suomalaiselle helpompaa kuin muille. Monissa maissa kumarretaan heti, että ooooh, kun kuullaan, että olen täältä kotoisin. Koulutusta ja muusikoita arvostetaan, ja siksi tulokkaisiin kiinnitetään helposti huomiota.”

Nuoren kapellimestarin ura näyttää olevan täynnä ylistystä ja täyttyviä kalenterin lehtiä. Onko Ollikainen joutunut luopumaan paljosta tavoitellessaan haavettaan?
    ”Kapellimestarin ura on ollut elämäni suurin toive, enkä siksi koe luopuneeni mistään. Nuorempana olisi ehkä voinut olla enemmän oman ikäisiä ystäviä. Toisaalta en olisi silloin välttämättä tehnyt niitä asioita, joita tein ja päässyt tähän saakka”, Ollikainen sanoo.
    Hän vakuuttaa, että vaikkapa juhlimaan ehtii aina. Vähän turhankin usein.
    ”Oikeastaan elämäni on sellaista aaltoliikettä. Toiset kaudet ovat hyvin kurinalaisia, rauhallisia ja työntäyteisiä. Välillä sitten rellestän ja otan viinaa vähän liikaa.”
    Alan ammattitauti on Ollikaisen mukaan alkoholismi, eivät niinkään kipeät puikkosormet. Huumeita liikkuu myös. Luovalla alalla kukin hakee inspiraatiota tavallaan.
    Nuoren naisen omaan bileporukkaan kuuluu lähinnä muita kapellimestareita ja muusikkoja.
    ”Me kapellimestarit olemme kaikki yhtä kummallisia ja hiukan ulkopuolisia. Viihdymme siksi hyvin yhdessä”, hän sanoo ja jatkaa, ettei kuva kapellimestareista hassuina sisäänpäin kääntyneinä hiippareina ole täysin turha yleistys.
    ”Emme aina kykene ajattelemaan, että olisimme samassa asemassa kuin muut ja yksi osa ryhmää. Olemme johtajaluonteita.” Ollikainen itse kertoo viihtyneensä aina parhaiten pään sisäisessä mielikuvitusmaailmassaan.
    Hiljaisina hetkinä nuori nainen istuu kotonaan Töölössä ja lukee esimerkiksi arkeologiaa ja geologiaa koskevia tietokirjoja tai partituureja. Musiikkia hän ei kuuntele.
    ”Pään sisällä soi ihan tarpeeksi.”
    Ollikainen sanoo viihtyvänsä hiljaisuudessa.
    ”Yksinäisyys on parasta. On hirveän ahdistavaa, jos koko päivän viettää ihmisten parissa ja joutuu puhumaan. Silloin ei ole tilaa omille ajatuksille.”
    Entä muu yksityiselämä? Mieskapellimestari frakissa taitaa houkutella rutkasti ihailijoita. Entä nainen mustissa silkkihousuissa?
    ”Tämä on vähän ongelmallinen tilanne. Pojat pelkäävät, eivätkä uskalla lähestyä. Tapahtuuhan näitä silti”, hän sanoo ja nauraa remakasti.

Sibelius-Akatemian loppututkintoon
kuuluu oopperan johtaminen. Ollikainen lyö tahtia Pasi Lyytikäiseltä Savolaisen osakunnan 100-vuotisjuhlia varten tilatussa Helsinkiin-oopperassa. Hän muistelee innokkaana kuukauden takaista esitystä Kuopion musiikkikeskuksessa.
    ”Se meni ihan loistavasti. Uskomaton veto.”
    Seuraavan päivän lehdet ja diplomityön arvostelijat olivat samaa mieltä. Nuori nainen sai ensimmäisestä osuudesta täydet pisteet. Vain liian suuria johtamiseleitä arvosteltiin.
    Konsertin jälkeen kapellimestari palkitsi orkesterin korkkaamalla magnumpullollisen samppanjaa, sillä ”muusikoille tarjotaan vain parasta”. Ilta jatkui aamukolmeen saakka Kuopion toriravintolassa hyvän ruoan ja punaviinin äärellä. Entä Ollikaisen ura, kuinka se jatkuu?
    ”Toivon, että saisin johtaa sopivin väliajoin huippuorkestereita ympäri maailman. Haluaisin työskennellä vakituisemmin esimerkiksi Lontoon filharmonikkojen kanssa. Se on huippuorkesteri, ja lisäksi ihmiset ovat aivan ihania.” Haaveista huolimatta Ollikainen tietää, ettei mikään ole varmaa alalla, jolla kilpailu on kovaa.
    Jos toive työstä huipulla ei toteudu, täytyy elämä miettiä alusta asti uudelleen. Nuori nainen nyrpistää nenäänsä ajatukselle leipätyöstä takarivissä, vaikkapa urautuneena popbändin taustaorkesterin johtajana.
    ”En tunne kevyen musiikin maailmaa lainkaan. Hyllyssä on tasan yksi Eric Claptonin levy, ei muuta”, hän sanoo nauraen, vakavoituakseen nopeasti uudelleen.
    ”Rakastan yksinkertaisesti musiikkia. Se on minulle kaikki, enkä tiedä kuinka voisin elää, jos vaikka tulisin työkyvyttömäksi. Ehkä etsisin työn vaikkapa jostakin taidehistoriaan tai poliittisen historiaan liittyvän parista.”

Elina Kervinen
kuva Timo Wright