Pääkaupunkiseudun jätehuollosta vastaavan YTV:n ympäristöpäällikkö Juha Uuksulainen suhtautuu tulevaisuusvisioon kaatopaikkojen avaamisesta ystävällisen huvittuneesti.
”Ei se täysin poissuljettu ajatus ole. Mutta me täällä YTV:llä olemme kovin käytännöllisiä. Ajattelemme lähitulevaisuutta ja suunnittelemme sellaisia hankkeita, jotka on oikeasti mahdollista toteuttaa.”
Myöskään teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun professori Janne Hukkinen ei usko kaatopaikkojen jälkikierrätykseen ryhdyttävän.
”Suomessa on ehkä tuhat käytöstä poistettua pienkaatopaikkaa. Niiden avaamisessa olisi ihan hillitön homma”, Hukkinen sanoo.
Kaatopaikat, joille sekajätteet kipataan sellaisenaan, ovat melko pian historiaa ainakin pääkaupunkiseudulla. Espoon Ämmässuolle on suunnitteilla mekaanisbiologinen jätteenkäsittelylaitos nykyisen kaatopaikan viereen.
Laitoksen ideana on lajitella sekajätettä paikan päällä. Roskapussit hajotetaan koneellisesti. Murskasta erotetaan metallit ja polttoaineeksi kelpaava materiaali, esimerkiksi muovi ja paperi. Jäljelle jäävä osa, muun muassa märästä pahvista ja paperista koostuva rejekti, menee biologiseen käsittelyyn osittain hajotettavaksi. Vain rejekti päätyy kaatopaikalle. Ympäristöpäällikkö Uuksulaisen mukaan rejekti ei haise samalla lailla kuin nykyisillä kaatopaikoilla makaava sekajäte. Se ei myöskään houkuttele lintuja eikä aiheuta pohjavesiongelmia. Lisäksi loppusijoitettavan jätteen määrä vähenee nykyisestä noin puoleen.
Useissa Euroopan maissa suositaan jätteen massapolttoa, mutta YTV:n jätestrategiassa polttolaitosta ei ole kaavailtu.
”Toistaiseksi on vaikea sanoa, kumpi menetelmä on parempi, mutta massapoltolla on Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen peruina huono kaiku”, Uuksulainen miettii.
Ämmänsuolla louhitaan parhaillaan uutta loppusijoituspaikkaa. Jo nyt tiedetään, että jätteenkäsittelylaitosta ei saada käyttöön marraskuuhun 2007 mennessä, jolloin nykyisen kaatopaikan ympäristölupa menee umpeen. Hanketta vastustava Ämmässuoliike epäilee uuden jätteenkäsittelytavan saastuttavan pohjavesiä, myrkyttävän ilmaa ja aiheuttavan hajuhaittoja. Liike jarruttaa prosessia valituksin.
”Meidän on pakko kehittää jokin välivaiheen ratkaisu. Joko vanhalle kaatopaikalle anotaan jatkolupaa tai sitten uudelle kaatopaikka-alueelle sijoitetaan tavallista sekajätettä”, Uuksulainen kertoo.
Miksi sitten kaatopaikoista halutaan päästä eroon? Harvaanasuttuun maahan, kuten Suomi, jätettä kyllä mahtuu. Mätänemisessä syntyvä metaani voidaan kerätä talteen, ja vaikka muovi ei juuri maadu, ei siitä myöskään liukene suuria määriä liuottimia. Professori Hukkisen mukaan muovissa olevan hiilen voi olla parempi maata kiinteässä muodossa kaatopaikalla kuin olla hiilidioksidina ilmakehässä.
”Ämmässuo-liikkeen olemassaolo todistaa, ettei kukaan halua kaatopaikkaa naapuriinsa. Ja nykyisenkaltainen luonnonvarojen haaskaaminen on kestämätön tie”, Uuksulainen toteaa.
Tulevaisuuden päätavoitteena on jätteen synnyn ehkäisy. Uuksulaisen mukaan tähän päästään asennekasvatuksen, lainsäädännön ja verotuksen yhteispelillä.
Hukkinen on asteen Uuksulaista radikaalimmilla linjoilla. Hänen mielestään jätemaksujen korottaminen voisi olisi tehokas tapa vähentää jätteen määrää.
”Samalla kun maksuja korotettaisiin, jäteyhtiöt voisivat myydä asiakkaille laajempaa tuotetta, johon sisältyy ajatus jätteen vähentämisestä. Jos omakotiasukkaiden halutaan kompostoivan, konsultti tulisi näyttämään kädestä pitäen, miten se tehdään. Tällaisiinkin ratkaisuihin voitaisiin investoida, ei pelkästään isoihin hankkeisiin.”
Jätteen vähentämisen lisäksi myös kierrätystä pitäisi tehostaa. Loppusijoittaminen on vasta viimeinen vaihtoehto.
”Nämä tavoitteet ovat hieman ristiriidassa keskenään. Mitäs sitten kierrätetään, jos jätettä ei enää synny? Ei kannata luoda hienoja systeemejä, jos ne pian ajetaan alas”, Hukkinen pohtii.
Kaatopaikka talviauringossa
Kaatopaikkakukkulan ylätasanne on talviauringossa pysäyttävä näky. Alhaaltapäin kumpu on näyttänyt melkeinpä aution hiihtokeskuksen mäeltä. Ja siltä se tavallaan ylhäältäkin näyttää. Alapuolella levittäytyvät pohjoisen Espoon kuusimetsät, hanget hohtavat niin että häikäisee. Mutta jaloissa pyörii juustopakkauksia, resuinen tennispallo, peittokin.
Tänne tuodaan vuodessa noin 680 000 tonnia jätettä, miljoonan ihmisen roskat. Kaatopaikka-alueen pinta-ala on 190 hehtaaria. Se vastaa kolmeasataa jalkapallokenttää.
Haju on pakkasessakin niin nenäähuumaava, että on nopeasti mentävä takaisin jätteenkäsittelykeskuksen käyttöpäällikön Pertti Ruuskasen autoon.
Hiihtokeskusajatus ei itse asiassa ole kauhean kaukana todellisuudesta. Kun kaatopaikka muutaman vuoden kuluttua poistetaan käytöstä, se pinnoitetaan tiiviisti. Kerroksen päälle istutetaan kasveja: ruohoa, pensaita ja kukkia. Sitten kaatopaikasta voisi tulla virkistysalue.
Hempeän kukkakerroksen alla kaatopaikka jatkaa elämäänsä. Hapettomassa tilassa oleva biojäte mätänee edelleen ja tuottaa kaatopaikkakaasua, joka kerätään talteen. Jo nyt noin puolet kaasun metaanista käytetään energiantuottoon, tulevaisuudessa enemmän. Kaatopaikkaa pitää myös kastella, jotteivät prosessit pysähdy, ja siitä tulee huolehtimaan kastelujärjestelmä. Suotovedet puhdistetaan.
Mutta vaikka jäte on poissa silmistämme ja mielestämme, ei se juuri häviä.
”Muovi ei paljon maadu viidessäkymmenessä vuodessa, tuskin sadassakaan. Mutta kyllä kaatopaikka-aines tuhannessa vuodessa varmasti muuttaa muotoaan”, Ruuskanen arvioi.
Kerttu Aitola
kuvat Teemu Kuusimurto
