03. syyskuuta 2004
Teksti:

”Nuoret ovat kiltimpiä kuin ennen.” Rikollisuustutkija Janne Kivivuori on juuri onnistunut hätkäyttämään tuttuun tapaansa sanomalla jotain muodin vastaista.
    Suuri yleisö ja tiedotusvälineet tapaavat päivitellä nuorisorikollisia ja humalaisten teinien häiriköintiä. Kivivuoren mukaan nuorten tekemät varkaudet ja vahingonteot ovat itse asiassa vähentyneet viime vuosina.
    ”Yhdessä ikäluokassa on noin 60 000 henkeä. Täysin kilttien osuus on kasvanut. Tämän ryhmän jäsenet välttävät kaikenlaisia rikkeitä. Heillä ei ole edes koulupoissaoloja”, tutkija sanoo.
    Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Optulan kriminologista yksikköä johtava Kivivuori on sekoittanut suomalaista yhteiskunnallista keskustelua sekä perinteisillä rikostutkimuksilla että esseistisillä kulttuurikritiikkiteoksilla.
    Siistin työhuoneen hyllyssä komeilee vierekkäin sarja vihreitä tutkimuslaitoksen julkaisuja ja sen vasemmassa yläkulmassa toinen, kapeampi rivi vapaa-ajalla syntyneitä opuksia.
    Optulassa Kivivuori on selvittänyt, kuinka väkivaltarikokset ovat yhä useammin etusivuilla, vaikka väkivalta on lisääntynyt vähän tai ei lainkaan. Iltapäivälehdet perustelevat otsikoita sillä, että niiden välinen kilpailu on koventunut. Irtonumero-ostajat haluavat veristä lukemista.
    Kivivuoresta rikoksilla mässäily on huolestuttavaa, sillä rikosten tuoma julkisuus voi yllyttää lain rikkomiseen. Pahat pojat -elokuva nostatti liikevarkaustilastoihin piikin.

Mutta se yhä kiltimpien nuorten joukko. Mistä se on kasvanut? Kivivuoren mukaan nuorten varastelua on vähentänyt kontrollin lisääntyminen, kuten valvontakameroiden asentaminen. Suomalaiset myös ilmoittavat poliisille rikoksia huomattavan paljon helpommin kuin ennen. Todennäköisyys jäädä kiinni on kasvanut, ja se toimii pelotteena.
    Kaiken lisäksi pienet kaupat ovat vähentyneet; taajamissa kaupankäynti on siirtynyt isoihin lähiömarketteihin. Suklaapatukoita varastelevien teinien luokka on kuihtumassa pois.
    Myös kilpailuyhteiskunta tekee nuorista entistä lainkuuliaisempia. ”Kilpailu jo keskiluokkaisesta menestyksestä on niin kovaa, että se edellyttää nuorilta pidättyvyyttä”, Kivivuori pohtii. Yhä säntillisempien nuorten massojen takana on myös se kapea puoli todellisuudesta, jonka poliisi tuntee ja jota tiedotusvälineet rummuttavat. Nuorten tekemät tapot ja murhat ovat lisääntyneet viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien.
    ”Molempia trendejä on selitetty samalla yhteiskunnan koventumisella ja polarisaatiolla häviäjiin ja voittajiin.” Nuorten tekemät henkirikokset ovat silti edelleen harvinaisia. Yleisimmin suomalaisen väkivaltarikoksen uhrin tappaa keskiikäinen ryyppykaveri. Tutkija korostaa, että tämän toteaminen ei tarkoita nuorten tekemien tappojen vähättelyä.

36-vuotias Kivivuori muistelee olleensa itse säntillinen nuori ja lukutoukka. ”Olin erittäin kiltti. Siinä mielessä olin edistyksellinen, avantgardistinen”, tutkija toteaa ja hörähtää nauruun. ”En ole koskaan ollut värikäs tyyppi.”
    1980-luvulla kauniaislaispoika kaavaili seuraavansa juristivanhempiensa jalanjälkiä. Sosiologia imi kuitenkin mukaansa. Yliopistolla nuori mies huomasi, kuinka psykoanalyytikkojen ammattitermit olivat vallanneet yhteiskuntatieteet ja ihmisten arkipuheen. Poliitikot, papit ja historioitsijat puhuivat traumoista, neurooseista ja komplekseista.
    Kivivuori innostui psykokulttuurista – tai oikeastaan kyllästyi siihen. ”Olen aina vierastanut akateemisia muoteja. En ole koskaan lähtenyt niihin mukaan.” Hän tutki aihetta gradussaan ja julkaisi vuonna 1992 samasta teemasta teoksen Psykokulttuuri. Teos raivostutti psykoanalyyttisesti asennoituneet yhteiskuntatieteilijät. Historioitsijat Juha Siltala ja Jari Ehrnrooth suomivat Kivivuorta tiedelehdissä. Ehrnrooth syytti teosta vainoharhaisuudesta sekä analyysin ristiriitaisuudesta ja hämäryydestä.
    ”Se oli ristiriitainen kokemus. Kirjan herättämä keskustelu oli toisaalta nautittavaa, mutta arvostelu oli myös raskasta”, Kivivuori muistelee.
    Joka tapauksessa tutkija innostui jatkamaan. Yöunensa hän tosin menetti joksikin aikaa.
    ”Mutta se ei ollut emotionaalista, vaan intellektuaalista ylivirittyneisyyttä. Valvoin ja mietin yöllä argumentteja.” Psykokulttuuria seurasi Psykopolitiikka vuonna 1996. Kirja kuvasi, kuinka psykologiset käsitteet ovat vallanneet politiikan ja kuinka vastustajia teilataan viittaamalla näiden psykologisiin ominaisuuksiin kuten huonoon itsetuntoon.
    Psykokirkko täydensi trilogian vuonna 1999. Se eritteli, kuinka kirkko on muuttunut kurinpitäjästä empatialaitokseksi. Kivivuorta moitittiin ja kehuttiin samasta asiasta: esseistisestä tyylistä, jossa tehdään tulkinnallisia harppauksia ja yhdistetään irrallisilta vaikuttavia seikkoja.
    ”Olin erittäin kiltti. Siinä mielessä olin avantgardistinen”

Viime vuonna ilmestyi Kivivuoren tuorein kulttuurikriittinen puheenvuoro, Paha tieto. Teos herätti keskustelua, mutta ei raivonpuuskia. ”J.P. Roos taisi sanoakin, että olisi pitänyt kirjoittaa ärhäkämmin.”
    Pahassa tiedossa Kivivuori kuvaa luonnontieteiden kohtaamaa arvostelua, jonka hän leimaa usein moralismiksi. Teos puolustaa luonnontieteilijöitä, joita ”kulttuurieliitti” on vastustanut sillä perusteella, että tieto on ollut kansalle vaarallista. Pahan tiedon mukaan eliitti on tuominnut luonnontieteilijöitä säilyttääkseen oman asemansa kansakuntien kaappien päällä.
    Varsinkin sitä, että ihmisen käyttäytymistä selitetään biologisista näkökulmista, on arvosteltu moralisoivin perustein.
    Mitä Kivivuori ajattelee Tatu Vanhasen rotuväitteiden teilaamisesta julkisuudessa?
    ”Se ei ollut moralisoivaa. Siinähän todettiin, että hänellä menivät faktat väärin. Minä arvostelin sellaisia reaktioita, joissa tietoväitteitä arvostellaan vain moraaliperustein ja arvioimatta niiden totuutta.”

Kipakoiden kulttuurikirjojen tekijä vaikuttaa eri hahmolta kuin äärimmäisen hillitty kriminologi, joka puhuu ”kyselytutkimusten antamista viitteistä”, ”kiinnostavista hypoteeseista” ja ”selvitystarpeesta”. Mielipiteitä saa suorastaan nyhtää.
    Ristiriita huvittaa Kivivuorta itseäänkin. ”Minulta kysytään kriminologiyhteyksissä, tunnenko sen kulttuurikriitikko Janne Kivivuoren tai olemmeko sukulaisia”, hän kertoo.
    ”Esseistinen tyyli oli minulle vastapainoa kyselytutkimuksista. Kyselytutkijat eivät spekuloi. Mutta kyllä kulttuurikriittiset kirjanikin olivat mietittyjä, ei se ollut hatusta vedettyä.”
    Hänestä tyylin ja aiheiden kuilun takaa löytyy myös yhtymäkohta: kiinnostus siihen mitä pidetään outona ja kiellettynä. Eri aikakausina eri seikat ja teot leimataan rikoksiksi tai psykologisiksi ongelmiksi. Homoseksuaalisuutta tai yhteiskunnallista vastarintaa on pantu suitsiin leimaamalla ihmiset hulluiksi ja rikollisiksi.
    Suomalaisessa yliopistomaailmassa Kivivuoren harrastama loikkiminen tyylilajista toiseen on hyvin harvinaista. ”Täällä kriittinen kirjoittaminen ei ole meriitti. Voi pikemmin olla dismeriitti, jos arvostelee joitain ranskalaisia guruja. Meidän yliopistomme voisi olla räväkämpi kuin se on.”
    1990-luvun kiistat ja kohu ovat jo laantuneet. Millä Kivivuori aikoo räjäyttää pankin seuraavaksi?
    
”Nyt ei ole aikaa. Saimme lapsen viime vuonna”, kriminologi vastaa – ja hymyilee lempeään tapaansa. Mies ei vaikuta lainkaan tyytymättömältä.
    ”Tyttäreni syntymä on parasta mitä minulle on tapahtunut. Nyt näyttää siltä, ettei tuohon riviin ole tulossa uutta kirjaa”, hän sanoo ja osoittaa kirjahyllynsä vasenta yläkulmaa.
    Hetken hiljaisuuden jälkeen kohtelias kriminologi lisää kuin lukijoiden lohdutukseksi: ”Mutta ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.”

Heli Suominen
kuva Milla Vauhkonen