23. huhtikuuta 2004
Teksti:

Taistolaisajasta väitöskirjaa valmisteleva historioitsija Jukka Relander sanoo Ylioppilaslehdessä 7/04 seuraavaa: ”Mielestäni taistolaisuutta ei silti kannata tarkastella siitä näkökulmasta, että heidän tavoitteenaan olisi ollut diktatorinen, omia kansalaisia vainoava järjestelmä. Kai taistolaisten pyrkimyksenä oli parempi yhteiskunta, jonka saavuttamiseksi he olivat valmiita käyttämään keinoja, jotka eivät jälkikäteen vaikuta hyväksyttäviltä. Mutta niitähän ei toisaalta käytetty.” Mielestäni Relander on väärässä. Ei taistolaisuudessa vastustettavaa ollut pelkästään keinot, joita he olivat valmiita käyttämään ja jotka eivät Relanderin mukaan ”jälkikäteen vaikuta hyväksyttäviltä”, vaan myös itse päämäärä. Totta kai nämä ”niitähän ei toisaalta käytetty” -keinotkin olivat tuomittavia: suomalaisen demokratian kumoaminen Neuvostoliiton tukemalla vallankaappauksella. Mutta mikä oli päämäärä? Relanderin mukaan ei siis ”kannata tarkastella siitä näkökulmasta, että heidän tavoitteenaan olisi ollut diktatorinen, omia kansalaisia vainoava järjestelmä”. Miten niin ei kannata? Päinvastoin nimenomaan kannattaa, jos totuutta tavoittelee. Riippumatta siitä, mitä ex-taistolaiset tänä päivänä muun muassa tutkijoille kaunistelevat ja satuilevat, liikkeen tavoitteena oli nimenomaan pystyttää Suomeen ”työväenvalta” eli kommunistinen diktatuuri. Tästä Relander löytää väitöskirjaansa niin paljon evidenssiä kuin vain dokumentteja kirjaan mahtuu.

Mikä sitten muka oli taistolaisten eli uusstalinistien tavoitteena jos ei neuvostomallinen sosialistinen Suomi? Liberaali porvarillinen demokratia monipuoluejärjestelmineen ja kansalaisvapauksineen? Juuri tämä järjestelmähän meillä jo oli. Juuri tätä järjestelmää vastaan he toimivat ja juuri tämän järjestelmän kukistamiseen ja kumoamiseen he kaikin keinoin – myös laillisin – pyrkivät. Entä oliko tavoitteena demokraattinen sosialismi, jossa yhdistyisivät sosialistinen talousjärjestelmä ja porvarillinen demokratia? Jos taistolaiset tätä tavoittelivat, miksi he olivat vähemmistökommunisteja eivätkä vasemmistososialidemokraatteja tai vasemmistososialisteja? Demokraattinen sosialismihan oli juuri näiden poliittisten ryhmien päämääränä. Taistolaiset päinvastoin halveksivat näitä ryhmiä ja syyttivät niitä epärealistisesta haihattelusta. Siinä he olivat sitä paitsi oikeassa. Vai onko kukaan tänäkään päivänä nähnyt sosialistisen maan, jossa on esimerkiksi aito sananvapaus ja monipuoluedemokratia? Entä oliko taistolaisten päämääränä ”ihmiskasvoinen kommunismi”, jota ns. Prahan kevään johtajat ja ns. eurokommunistit (esimerkiksi Italian ja Espanjan kommunistit) tavoittelivat? Siis kommunistien hallitsema sosialistinen Suomi, jossa sosialidemokraatteja, porvareita ja muita toisinajattelijoita olisi kuitenkin käsitelty lempeämmin kuin ns. olemassa olevassa reaalisosialismissa eli Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa. Tämä on oleellinen kysymys, sillä tähän ongelma-asetteluun kiteytyy se taistolaisuuden ydin, joka nimenomaan erotti heidät ns. saarislaisista kommunisteista eli Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) enemmistöstä. Tämä on oleellinen kysymys myös siksi, että ”ihanteensa säilyttäneet” entiset taistolaiset tänä päivänä mielellään väittävät, että he silloin muka toimivat neuvostomallista poikkeavan erilaisen, inhimillisemmän kommunismin puolesta. Näin näyttää myös Relander ajattelevan. Kuka nyt neuvostomallista diktatuuria ja vainoa olisi kannattanut. ”En minä ainakaan.”

Ajatus siitä, että mikään poliittinen ryhmä ei Suomessa tavoitellut neuvostomallista kommunismia, vaan kaikki ajoivat siitä poikkeavaa ”ihmiskasvoista kommunismia”, johtaa hyvin outoon lopputulokseen: Ei kai meillä 1970-luvulla sitten mitään taistolaista liikettä koskaan ollutkaan. Yhtenäinen Suomen Kommunistinen Puolue pyrki nimenomaan erilaiseen suomalaisen sosialismin malliin. Niinkö? Näinkö se historia tosiaan menikin? Tosiasiassa taistolaiset vihasivat puheita ”ihmiskasvoisesta kommunismista”. He kävivät Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) tuella SKP:n ja SKDL:n sisällä äärimmäisen kiivasta ja kovaa poliittista taistelua ns. eurokommunismia ymmärtäviä puolueen enemmistöläisiä vastaan. Oli olemassa taistolaisuus erotukseksi muista suomalaisista kommunisteista juuri ja nimenomaan siksi, että taistolainen liike suhtautui kritiikittömästi reaalisosialismiin eli Neuvostoliittoon liittolaisineen ja piti neuvostojärjestelmää mallinaan. Liike vastusti ankarasti puolueen enemmistöläisiä ensisijaisesti juuri siksi, että nämä eivät tunnustaneet NKP:n erehtymättömyyttä eivätkä hyväksyneet neuvostokommunismia sellaisenaan seurattavaksi malliksi. Taistolaiset leimasivat enemmistökommunistien ja eurokommunistien puheet ihmiskasvoisesta kommunismista syntiäkin pahemmaksi eli neuvostovastaisuudeksi. Jos tavoitteena kerran oli erilainen kommunistinen järjestelmä, joka olisi inhimillinen, minkälainen oli olemassa oleva Neuvostoliiton ylläpitämä kommunistinen järjestelmä? Julma ja epäinhimillinen? Näin tietysti muun muassa meidän porvareiden mielestä, vaikka ei ollut poliittisesti korrektia sanoa sitä Suomessa suoraan ääneen. Näin ei tietystikään ollut taistolaisten mielestä. He päinvastoin kirjoituksissaan ihailivat neuvostojärjestelmän syvää inhimillisyyttä ja sen porvarillista demokratiaa kehittyneempää demokratiaa. Arveluttavaa ja tuomittavaa oli, että enemmistöläiset pyrkiessään ”suomalaiseen sosialismiin” samalla itse asiassa yhtyivät neuvostojärjestelmän kritiikkiin. NKP ja sen uskolliset seuraajat taistolaiset olivat erotukseksi enemmistökommunisteista myös sitä mieltä, että ns. kansallinen kommunismi, ”ihmiskasvoinen kommunismi”, jossa luovuttaisiin neuvostojärjestelmän eräistä länsimaissa eniten arvostelua herättäneistä keskeisistä piirteistä, johtaisi kommunismin kukistumiseen. He olivat tässä aivan oikeassa. Sen tuli ”elämä itse” todistamaan Neuvostoliitossa ja ns. Itä-Euroopassa vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Mikään diktatuuri ei pitkän päälle pysy pystyssä ilman järjestelmän aktiivisten vastustajien jonkinasteista vainoa. Mikään diktatuuri ei kestä ajan myötä todellista sananvapautta, yhdistymisvapautta ja muita liberaaliporvarillisia kansalaisvapauksia. Mikään diktatuuri ei voi sallia järjestelmän avointa uhmaamista. Miksi diktatuurimaan kansalaiset tyytyisivät siihen, että he vapautuvat suukapulastaan? He haluavat vapautua myös kahleistaan, vainoojistaan ja poliittisista komissaareistaan. Kun kansojen vapauden ja demokratian kaipuulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Se on nähty, että tämä koskee myös ns. proletariaatin diktatuuria, vaikka se muka oli ”kansan valtaenemmistön objektiivisten etujen” mukainen järjestelmä. Tämän saivat kokea kantapään kautta Mihail Gorbatshov ja Itä-Euroopan kommunistijohtajat. Lähellä kokemus oli ilmeisesti myös Kiinassa vuonna 1989. Tuleekin vielä aika, jolloin kansat mm. Pohjois-Koreassa ja Kuubassa kaatavat kommunistisen diktatuurinsa. Taistolaiset siis tiedostivat sen, että ”työväenvalta” Suomessakin pysyisi pystyssä vain kovin ottein. He olivat Lenininsä lukeneet ja myös sokea uskollisuus NKP:lle auttoi ymmärtämään marxismi-leninismin ”oikein”. Totta kai he hyväksyivät ja halusivat luoda diktatorisen järjestelmän Suomeen. Se oli heidän aatteensa – marxismi-leninismin – mukaan suomalaisten valtaenemmistön etujen mukaista. Eikä olisi tietystikään ollut mitenkään väärin vainota niitä omia kansalaisia, jotka olivat luokkavihollisia ja toimivat aktiivisesti kansan enemmistön etuja vastaan. Tätä taistolaisten silloista ajatuksenjuoksua on näköjään Relanderin ja ilmeisesti muidenkin tuota aikaa kokemattomien vaikea uskoa todeksi. Tämä käsittämättömyys ei kuitenkaan tee tapahtunutta tapahtumattomaksi. Myös esimerkiksi Natsi-Saksa ja Itä-Saksa olivat oikeasti olemassa.

Kun kerran yhteiskunnan ”luokkatietoisella etujoukolla” oli hallussaan tieto kansan enemmistön objektiivisesta edusta, miksi olisi pitänyt sallia niiden voimien ja henkilöiden poliittinen toiminta, jotka toimivat kansan etuja vastaan. Näin yksinkertaista se oli taistolaisuudessa, kun oli tiedostava yksilö ja kun ymmärsi halveksia porvarillista demokratiaa ja porvarilliseen moraaliin perustuvia länsimaisia ihmisoikeuksia. Lisäksi taistolaiset olivat opintopiireissään oppineet, että kommunismin lopullinen voitto oli oleva historian väistämätön kehityskulku. Hankalampaa oli eriasteisilla vasemmistososialisteilla ja eurokommunisteilla (kommunismin kansallisen tien kannattajilla). He eivät – toisin kuin taistolaiset – purematta nielleet Leninin teorioita ja NKP:n oppeja. He olisivat halunneet yhdistää sosialismin ja jonkinasteisen monipuoluedemokratian ja säilyttää osan länsimaiden kansalaisvapauksista ja ihmisoikeuksista. Porvarilta olisi ilmeisesti mopoa lukuun ottamatta muu omaisuus pääasiassa viety ja oma puolue sekä vapaat vaalit olisi lakkautettu. Mutta hän olisi todennäköisesti saanut (henkilökohtaisesti) jakaa monisteita Vanhan kulmilla ja pitää puhetta pienimuotoisissa kokouksissa – ilman kovaäänistä. Taistolaisilla ei näitä murheita ollut. Toisin kuin Relander näyttää ajattelevan, taistolaiset olivat juuri se porukka, joka ei lähtenyt mukaan minkäänlaiseen ”neuvostovastaiseen” ja marxismi-leninismistä poikkeavaan haihatteluun sosialismin ja jonkinasteisen porvarillisen demokratian yhdistämisestä. Historiallisesti on päinvastoin niin, että SKP:n enemmistön horjuminen juuri tässä kysymyksessä 1960-luvun lopulla (Aarne Saarisen valinta puolueen puheenjohtajaksi 1966 ja tuomitseva suhtautuminen Tshekkoslovakian miehitykseen 1968) loi pohjaa uusstalinismin eli taistolaisuuden synnylle ja voimistumiselle.

Relander ei usko taistolaisten tavoitelleen omia kansalaisia vainoavaa diktatuuria, koska ”kai taistolaisten pyrkimyksenä oli parempi yhteiskunta”. Tämä on täysin kestämätön argumentti. Tosin niin kovin tuttu ”ihanteensa säilyttäneiden” ex-taistolaisten ajan kultaamista syntymäpäivämuisteloista ja jälkikäteisistä selittely-yrityksistä. Totta kai taistolaistenkin pyrkimyksenä oli ”parempi yhteiskunta”. Minkä yhteiskunnallisen liikkeen pyrkimyksenä ei periaatteessa olisi parempi yhteiskunta? Niin oli ilmeisesti myös Leninin, Stalinin, Hitlerin, ja Pol Potin pyrkimyksenä. Kysehän on tietysti siitä, minkälainen on kenenkin mielestä se parempi yhteiskunta. Leninin, Hitlerin ja kumppaneiden peittelemättömät mielipiteet ja ruumiskasojen reunustamat teot me tunnemme. Entä taistolaisten ”parempi yhteiskunta”? Varsinaisia heidän tekojaan yhteiskunnallisina vallankäyttäjinä paremman yhteiskunnan rakennustyössä me emme kaikeksi onneksi joutuneet koskaan kokemaan. Mutta heidän silloisista mielipiteistä ei ole pulaa. Enkä nyt tarkoita pelkästään niitä tuhansia väittelyitä, joita itse kävin taistolaisaktiivien kanssa ja joissa ainakin minulle tuli täysin selväksi heidän ajattelunsa ja tavoitteensa. Se heidän ”parempi yhteiskunta”. Tarkoitan tietysti taistolaisten silloisia kirjoituksia, julkaisuja ja ohjelmia. Tarkoitan muun muassa niissä ilmenevää Neuvostoliiton, Itä-Saksan ja muiden olemassa olevien sosialistimaiden hillitöntä ihailua ja ihannointia. Tässä ei ollut kyse – toisin kuin eräiden muiden poliittisten ryhmien kohdalla – ulkopoliittisesta pisteidenkeruusta. Kyse ei ollut myöskään siitä, ettei olisi tunnettu näiden maiden todellisuutta. Kaikkea kommunistista urkintaa, sortoa ja terroria sekä ympäristöraiskausta ei tietenkään Suomessa 1970-luvulla tunnettu. Kuitenkin jokainen taistolainenkin tiesi riittävästi. Kuka ei olisi kuullut Berliinin muurin olemassa olosta ja sen juurelle ammutuista pakolaisista? Kuka ei tiennyt, että sosialistimaissa vallitsi yhden puolueen diktatuuri ilman vapaita vaaleja? Kuka oli epätietoinen siitä, että näiden maiden kansalaisilta puuttuivat sellaiset perustavaa laatua olevat ihmisoikeudet kuin sananvapaus ja yhdistymisvapaus? Ken oli tietämätön toisinajattelijoiden ahdistelusta ja vainosta? Tämän kaiken taistolaisetkin tiesivät ja tätä kaikkea he kiivaasti puolustivat ja perustelivat.

Taistolaiset olivat lahjakkaita nuoria ja ahkeria kirjoittajia. Relander löytää yllin kyllin kirjallisia lähteitä heidän silloisista ajatuksistaan ja tavoitteistaan. Nämä dokumentit antavat autenttisen kuvan ja tiedon siitä, minkälainen oli heidän mielestään se ”parempi yhteiskunta”. Ei siellä tietystikään lue, että perustakaamme Suomeen julma kommunistinen diktatuuri ja vainotkaamme demareita ja porvareita. Sen sijaan heidän julkaisuissaan kyllä kerrotaan, että sosialistisissa maissa kuten juuri Itä-Saksassa ja Neuvostoliitossa demokratia on todellisempaa kuin kapitalistisissa maissa kuten Suomessa. Lisäksi näissä maissa kansalaisten oikeudet toteutuvat kuulemma laajemmin ja paremmin kuin Suomessa. Historiantutkijan kannalta on varmasti tarkoituksenmukaista tutkia alkuperäislähteitä – lähdekritiikkiä tietystikään unohtamatta. Ainakin se on silloisten tavoitteiden ja muiden tosiasioiden selvittämisen kannalta hedelmällisempää kuin keskittyä siihen, mitä ex-taistolaiset ovat tänä päivänä mieltä siitä, mitä mieltä he olivat 30 vuotta sitten. Tämä koskee tietysti myös Ylioppilaslehden jutussa käsiteltyä toimittaja Ilkka Kylävaaran kirjahanketta taistolaisuudesta. Toivottavasti Kylävaara malttaa riittävästi paneutua alkuperäisasiakirjoihin ja tämän omituisen poliittisen ilmiön tarkasteluun nimenomaan niiden valossa. Sanon tämän, vaikka näyttää siltä, että Kylävaara tänä päivänä näkee silloisen taistolaisuuden monelta osin samassa valossa kuin minä.

Lopuksi totean, että olen edellä taistolaisilla tarkoittanut lähinnä liikkeen sitä toimintaa, johon itse törmäsin 1970-luvulla lähinnä koululais-, nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa. Myöhemmin myös eduskunnassa. Tuntemani ihmiset olivat nuorstalinismin poliittisia aktiiveja ja johtajia, joista osan nykyään kaikki tiedämme politiikan, journalismin ja akateemisen tutkimuksen piiristä. En juuri tuntenut henkilökohtaisesti ns. kulttuuritaistolaisia. Voi olla, että kulttuurielämässä taistolaisliikkeessä tai sen liepeillä pylpyröi eräänlaisia hang around -jäseniä. Saattaa olla, että nämä ihmiset olivat riittävän sinisilmäisiä ja hölmöjä kuvitellakseen, ettei liikkeen tarkoituksena ollutkaan Suomen muuttaminen kommunistiseksi diktatuuriksi. Näin ainakin osa heistä näyttää meille muille jälkeenpäin kovasti vakuuttavan. He olivat ilmeisesti niitä jo Leninin aikanaan määrittelemiä ”hyödyllisiä idiootteja”. Seuraava on kuitenkin täysin selvää: Taistolaisuutta SKP:n vähemmistönä ja tämän Neuvostoliiton tukeen nojanneen liikkeen tavoitteita tietoisena ja vakavasti otettavana kurinalaisena poliittisena liikkeenä Suomessa ei Relanderin eikä kenenkään muunkaan historiantutkijan ”kannata tarkastella” näiden kulttuuri-ihmisten näkökulmasta. Heidän rooliaan taistolaisuudessa on varmasti myös syytä tarkastella, mutta se on kuitenkin aivan eri asia kuin taistolaisuuden poliittiset tavoitteet. Vai kuvitteleeko joku, että taistolaisten poliittiset tavoitteet määritteli tai niiden määrittelyyn edes osallistuivat sellaiset sinänsä aivan loistavat Suomen kansan vuosikymmeniä rakastamat taiteilijat kuin Sinikka Sokka tai Heikki Kinnunen. Tilanne olisi vähän sama kuin tämän päivän Keskusta-puolueen poliittisten tavoitteiden määrittely Riitta Väisäsen tai Kari Salmelaisen poliittisen ajattelun kautta.

Ben Zyskowicz
Kokoomuksen kansanedustaja