Se saattoi olla ratkaiseva puhelinsoitto. Kilpailuviraston erikoistutkija Kirsi Ola, 36, laski puhelimen kädestään; sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä. Soittaja oli asvalttialalla työskentelevä mies, joka oli juuri ilmoittanut, että hän tietää alan yritysten muodostamasta kartellista kaiken. Ihan kaiken.
Ola hyppäsi tutkijakollegan kanssa autoon ja ajoi 200 kilometriä tapaamiseen. Perillä kaikkitietävä soittaja oli paikalla – ja kännissä kuin käki. Muutaman kysymyksen jälkeen totuus kävi ilmi. Mies ei tiennyt juuri mitään.
”Jotkut haluavat päteä. Sitä käy usein, kun kartelliepäilyt tulevat julkisiksi”, Ola sanoo työpaikallaan Hakaniemen kupeessa.
Nyt turha ajomatka jo hymyilyttää Olaa. Pari päivää aikaisemmin Kirsi Ola, tutkimuspäällikkö Leena Passi ja erikoistutkija Antti Norkela saivat valmiiksi parisataasivuisen pumaskan markkinaoikeudelle, jossa kilpailuvirasto vaatii yrityksille melkein sadan miljoonan euron sakkoja kielletystä hinta- ja tarjousyhteistyöstä, markkinoiden jakamisesta sekä tietojenvaihdosta.
Suomeksi se tarkoitti sitä, että kahdeksan yritystä oli jakanut Suomen asvalttimarkkinat salaa keskenään. Jokaisella oli oikeus tiettyyn määrään urakoita, ja toisille kerrottiin tarjouksia tehdessä omien tarjousten tiedot. Näin sovittu yhtiö saatiin tarjouskilpailun voittajaksi ja hintoja pystyttiin pitämään koko ajan korkealla. Pieniä yrityksiä uhkailtiin mukaan kartelliin tai niiden toimintaa vaikeutettiin esimerkiksi niin, ettei niille myyty asvalttimassaa.
Koska kunnat ja valtio teettävät suurimman osan asvalttitöistä, kartellin seurauksena ne maksoivat ylihintaa vuosina 1994-2002 ainakin 240 miljoonan euron edestä.
”Tämä oli iso vedätys, jossa kärsivät veronmaksajat”, Ola puuskahtaa.
”Kartelli on vastoin kaikkia markkinatalouden periaatteita. Siinä kusetetaan kaikkia. Pikku veropetokset eivät ole mitään näiden rinnalla.”
Ensimmäiset ilmoitukset kartelliepäilyistä tulivat Kilpailuvirastoon syksyllä 2001. Alalla toimivat pikkuyritykset antoivat vihjeitä, samoin töitä teettäneet ostajat, jotka ihmettelivät korkeita hintoja.
Alkoi kissa ja hiiri -leikki epäiltyjen yritysten kanssa. Kilpailuvirasto ei saa tehdä tarkastuksia yrityksiin pelkän vihjailun perusteella. Onneksi alalla aikaisemmin työskennellyt Heikki Alanen vahvisti osan viraston tiedoista. Se riitti tarkastusluvan saamiseen, mutta totta kai Lemminkäinen – jota pidetään kartellin johtajana – ja muut firmat osasivat odottaa tarkastuksia.
Maaliskuussa 2003 oli aika iskeä. Kuten yleensäkään, tulevasta tarkastuksesta ei tiennyt edes Kilpailuvirastossa kuin pari henkilöä.
Edellisenä iltana viraston porukalle kerrottiin, mitä oli tapahtumassa: kahden tai kolmen hengen iskuryhmä jokaiseen kahdeksasta asvalttifirmasta. Kaikki saivat nimilistat avainhenkilöistä sekä heidän ja firmojen lempinimistä. Että tietävät, mikä voi olla tärkeää.
Aamulla Ola marssi suuren asvalttiyrityksen vastaanottoon ja ilmoitti asiansa. Toimitusjohtaja ei ollut paikalla, joten Ola katsoi etukäteen tarkistetusta listastaan seuraavan päätösvaltaisen henkilön nimen. Sitten Ola marssi suoraan toimitusjohtajan huoneeseen, toiset tarkastajat talouspäällikön ja myyntipäällikön toimistoon.
Tarkastajien oikeudet ovat melkein kuin poliisilla: työntekijöiden tavarat tarkastetaan heidän poistuessaan, tarkastajille pitää kertoa salasanat tietokoneisiin, avata kassakaapit, luovuttaa kaikki vaaditut asiakirjat. Ainoa ongelma on se, että tarkastajat pääsevät yllättämään vain kerran, ja silloinkaan yritysten ei tarvitse sietää tarkastajia tiloissaan paljon normaalia työaikaa pidempään.
Ola toimi suunnitelman mukaan: ensin etsittiin pomojen salkut, henkilökohtaiset muistivihot ja kalenterit. Ne kun ovat helposti piilotettavia, mutta olennaisia todisteita. Pomoista harva on tietokonemiehiä, joten muistikirjat ovat tärkeitä.
Sitten alkoi kopiointirumba: kaikki vähänkin tärkeä piti saada mukaan. Ola etsi paitsi merkintöjä tapaamisista ”Timpan” ja ”Paten” – muiden firmojen päättäjien lempinimiä – kanssa, myös asiakirjoja, joissa olisi sellaista tietoa toisista yrityksistä, joita kilpailijoilla ei normaalisti pitäisi olla hallussaan.
Sormet olivat selatessa kovilla, vaikka Ola oli muistanut ottaa etusormeen menevän kumitutin mukaan. Ruokailuun ei ollut aikaa, mukana hänellä oli limua ja leipää.
”Yrityksillä oli etumatka. Arkistot oli jo ehditty siivota, emme löytäneet siitä firmasta juuri mitään”, Ola kertoo.
Mutta ihmiset ovat ihmisiä. Jotain unohtuu aina. Muista yrityksistä löytyi ”kilpailijoilta” tulleita fakseja, joissa kerrottiin tulevista tarjouksista sekä yksityiskohtaisia liikesalaisuuksia. Sitä paitsi silläkin on merkitystä, mitä ei löydetä. Olan tarkastamalla yrityksellä ei ollut esimerkiksi normaalia seurantaa kilpailijoiden liiketoimista.
”Miksi ne sellaista olisivat tehneet, kun muut firmat kertoivat ne vapaaehtoisesti”, Ola selittää.
Onneksi Olalla, vuonna 1997 Helsingin yliopistosta valmistuneella oikeustieteen kandidaatilla oli näppituntuma tärkeistä papereista. Kokemusta oli tullut jo vuosituhannen vaihteessa, kun hän oli mukana paljastamassa suurten metsäyhtiöiden kartellia Mikkelin seudulla.
Onneksi jotkut kartellissa mukana olleiden yritysten työntekijöistä olivat jo ehtineet kypsyä täysin kartellitouhuun. Yhtä alkoi painaa omatunto, toinen oli tyytymätön firmalle myönnettyihin markkinaosuuksiin. He kertoivat lisätietoja.
Samaan aikaan virastossa luettiin tarkastusiskusta kertyneitä tuhansia sivuja papereita. Pari henkilöä joutui lukemaan ne kaikki, jotta esimerkiksi toisiinsa viittaavien kalenterimerkintöjen yhteydet huomattiin. Taustatietoa kysyttiin myös kunnilta, joilta pyydettiin vanhojen tarjouskilpailujen asiakirjoja.
Vuoden aikana kuultiin noin sataa todistajaa. Ola ja kumppanit ajoivat Turkuun, Kajaaniin, Rovaniemelle. Monet halusivat tavata kotonaan, turvallisella maaperällä. Tutkijat yrittivät pukeutua tavallisesti ja jutella sumpin ääressä aluksi niitä näitä. Joskus matkat tehtiin tyhjän takia.
Yllättävimmän hetken Kirsi Ola koki, kun hän tapasi tutkinnan loppumetreillä vielä kerran yhden avaintodistajan. Tämä kertoi yhtäkkiä, että tuota noin, olisi pari nauhaakin olemassa.
Ne olivat nauhoitettuja puhelinkeskusteluja, jotka yrittäjä oli tallentanut siltä varalta, että häntä olisi alettu painostamaan kartellin taholta. Nauhalla yritysten aluepäälliköt kertovat toisilleen, minkälaisen tarjouksen aikovat jättää ja kommentoivat, että ”kato nyt, ettet laita liikaa alle meidän tarjouksen”.
”Poliisi siirsi keskustelut sanelukoneen kuluneelta pikkunauhalta cd-levylle. Kun sisältö paljastui, me oltiin ihan että jes, jes, jes!” Ola muistelee ja nostaa vieläkin kädet pystyyn.
Tärkeän osan Kilpailuviraston näytöstä muodostaa Antti Norkelan tekemä iso taloudellinen analyysi. Se osoittaa, miten hinnat nousivat ja yritysten kate parani jatkuvasti.
Siis jos markkinaoikeus uskoo viraston keräämään näyttöön. Ola uskoo, että näyttö riittää.
”Ja toivottavasti oikeus ei hyssyttele, vaan määrää kunnon sakot. Tähän asti oikeuslaitoksen viesti on ollut, että kartellit ovat ihan ok”, Ola sanoo kiivaasti ja viittaa siihen, että korkein hallinto-oikeus on pudottanut usein markkinaoikeuden edeltäjän, kilpailuneuvoston määräämiä sakkoja.
”Uutiset unohtuvat, pieni moraalinen näpäytys ei kiinnosta yritystä tai sen bisneskumppaneita. Jos sakkojen jälkeen jäädään vielä voiton puolelle, sakoista ei ole mitään hyötyä.”
Silti Olaa huolestuttaa. Vastapuolella on käytössään maan parhaat kilpailuoikeuden tuntevat juristit.
”Ja meitä on kolme virkamiestä.”
Riku Siivonen
Kuva Laura Vuoma
