31. lokakuuta 2003
Teksti:

Asuvalinnan on pakko olla ironiaa. Eija-Riitta Korhola, 44, toivottaa tervetulleeksi etelähaagalaiseen kerrostaloasuntoonsa yllään olkapäät paljaaksi jättävä jakkupuvun liivi.
Kun Korhola aloitti työn kristillisten europarlamentaarikkona neljä vuotta sitten, joidenkin mielestä olkapäät vilkkuivat lehtikuvissa ihan liikaa. Populisti, perkele! Korholan pilkkanimeksi vakiintui olkapäämeppi.
Se ärsyttää Korholaa yhä. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan hän selvittelee asuvalintojaan ja suomii mediaa epäolennaisuuksiin keskittymisestä. Hänkö muka kokematon bimbo: hänellä on sentään kansalaisjärjestötausta ja väitöskirja tekeillä tekniikan filosofiasta! Olkapäillä ei tosin enää taida olla niin väliä – ja välttäähän takittomuudella syytökset takin kääntämisestä. Ainakaan kristillisdemokraattien paheksunnasta Korholan ei tarvitse enää välittää: hän erosi puolueesta elokuussa. Nyt hän on päättänyt lähteä uudestaan ehdolle eurovaaleihin, tällä kertaa kokoomuksen jäsenenä.
Korhola on juuri saapunut kotiin tiedotustilaisuudesta, jossa kokoomus-kytkystä kerrottiin suurelle yleisölle. Kokoomuksen puoluetoimistossa pöydän takana istuivat puheenjohtaja Ville Itälä ja euroedustaja Marjo Matikainen-Kallström. Heidän väliinsä sijoitettu Korhola oli varsin varautuneen oloinen, ääni värisi ujosti. Kotonaan Korhola on jo rennompi ja laittaa stereoihin soimaan SibeliusAkatemiassa opiskelevan tyttärensä musiikkia.
”Odotin, jopa toivoin, pahempia kysymyksiä siellä tiedotustilaisuudessa. Mutta se menikin yllättävän kivuttomasti. ”
Saa nähdä, miten kivuttomasti Korholan kokoomusura sujuu jatkossa. Politiikassa puolueen vaihtaminen ei ole yleensä osoittautunut kannattavaksi. Kun Seppo Kanerva erosi alkuvuodesta kokoomuksesta, mikään puolue ei ottanut häntä enää eduskuntavaaliehdokkaakseen.
Eikä vihertävillä naisilla ole ollut kokoomuksessa helppoa: Kirsi Piha kyllästyi puolueen hiljaisiin miehiin ja jätti politiikan. Entistä ympäristöministeriä Sirpa Pietikäistä ei riennetty julkisuudessa tukemaan rattijuopumusepäilyn jälkeen. Ja mitä sanovat äänestäjät?
Toki Korhola on selvittänyt Itälälle, että hän aikoo edelleenkin jatkaa ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden ajamista, sanoivat muut mitä sanoivat. Mutta esimerkiksi Matikainen-Kallström ei edes yrittänyt esittää vilpittömän innostunutta uudesta ryhmätoveristaan:
”Toivottavasti tämä sujuu, vaikka kyllä tässä keskusteluja tarvitaan toimintatavoista”, Matikainen-Kallström yritti muotoilla.
Jokin outo vire Matikaisen äänensävyssä huomattiin kokoomuksessakin. Olkapäämeppi taisi kohdata kyynärpäämepin.

”En ole lähtenyt jännitteitä pakoon. Puolueet ovat aina kompromisseja”, Korhola selittää kotonaan ja pitää pienen luennon politiikan peliteoriasta. Eli ei, vaikka sellaista puhutaan, hän ei lähtenyt kristillisdemokraateista varmistaakseen läpimenonsa seuraavissa vaaleissa.
Välillä puhelin soi, onnitteluja kokoomuslaisilta.
”Olitkin ensimmäinen teikäl . eikun meistä, joka soittaa. ”
Uusi jäsenkirja ei ole vielä siirtynyt puheeseen asti. Mutta toisaalta: ”Eivätkös puolueet ole vallassa ollessaan melko samanlaisia. Ihmisethän siellä puolueessa päättävät, millaista toiminta on”, Korhola kysyy.
Niin tietenkin, mutta eikö Korhola joudu tekemään kompromisseja erityisen paljon liittyessään kokoomukseen?
Hän on sanonut kannattavansa hyvinvointivaltiota ja vastustanut veronalennuksia. Hänen mielestään poliittisen vallan oikeuttaa vain heikoimpien puolella oleminen.
Hän on entinen Kirkon ulkomaanavun työntekijä ja kirjoitti vuosia kolumneja Vihreään lankaan. EU-parlamentissa suurin osa hänen puheistaan tai kysymyksistään komissiolle ja neuvostolle ovat koskeneet joko ihmisoikeuksia tai ympäristöpolitiikkaa. Yksi lempibiisejä on vasemmistoreggaeorkesteri Soul Captain Bandin Vastarinta.
Ei kuulosta kovin kokoomuslaiselta.
”Tuo on juuri sitä ennakkoluuloisuutta, jota haluan sohaista. Olisi ihanaa, jos meillä olisi poliittinen kulttuuri, joka sallii oikeudenmukaisuuden tavoittelun myös ei-sosialistisille puolueille. Miksi vain demari voi olla hyvä ihminen? Ja voiko vain vihreä ajaa luonnon asiaa?” Korhola innostuu.
Käytännössä onkin siis kysymys siitä, millaista hyvinvointivaltiota ja millaista ympäristöpolitiikkaa kukin ihminen tarkoittaa.
Europarlamentti taitaakin olla Korholan ominta areenaa. Siellä voi kätevästi älähtää ihmisoikeuksien perään ja olla aktiivinen ympäristövaliokunnassa. Kaikkeen ei voi kuitenkaan keskittyä. Eija-Riitta onkin antanut itselleen luvan olla huseeraamatta muualla liikaa.
Europarlamentaarikkona Korhola ei joudu kantamaan vastuuta edustamansa puolueen reaalipolitiikasta kotimaassa. Hänen ei tarvitse ottaa kantaa työllistämispolitiikkaan eikä verokeskusteluun. Hyvän ihmisen aura himmenee helposti Arkadianmäellä.
Korhola myöntääkin, ettei välttämättä olisi lähtenyt kokoomuksen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Suomessa Korholan ja puolueen mielipiteet olisivat saattaneet mennä enemmän ristiin, koska eduskuntatyöskentelyä leimaa hallitus – oppositio-asetelma.     Europolitiikassa voi keskittyä vain asioihin .
Vaikka on hän hiukan tarkistanut kantojaan. Esimerkiksi veronalennukset eivät enää tunnu niin huonoilta ratkaisuilta kuin vielä keväällä: viimeaikaiset irtisanomiset ja tuotannon siirrot ulkomaille ovat pistäneet miettimään.
”Olen iloinen siitä, että osaan ja voin muuttaa mielipidettäni tilanteiden muuttuessa. Hiukan niin kuin ystäväni Terho Pursiainen , tuo ideologinen ikiliikkuja. Itse ajattelen, että kovin taistelu käydään aina ihmisen omaa pahuutta vastaan, eikä siltä mikään puolue tai poliittinen tai yhteiskunnallinen järjestelmä täysin pelasta. ”

Brysselissä Korhola on kaukana jäsenkirjalla lyöjistä. Europarlamentaarikkona hän saa rauhassa edustaa omanlaistaan keskustaliberalismia, sosiaalista markkinataloutta:
Talouden pitää kasvaa, jotta köyhyyttä vastaan voitaisiin taistella. Ydinvoima on jees, koska se on tällä hetkellä paras keino hidastaa ilmaston lämpenemistä. Peruspäivärahaa pitää korottaa, mutta ansiosidonnainen on liian korkea. Yksityisyrittäjät ovat ihan liian heikossa asemassa.
Vihreät vaativat keväisessä vaalisloganissaan enemmän aikaa ja vähemmän roinaa. Korhola haluaisi enemmän tavaraa, mutta vähemmän luontoa kuluttavasti.
Korholoiden kerrostaloasunnossa ei roinaa kauheasti esillä olekaan: vain flyygeli, muutama kallis huonekalu ja seepramatto lattialla. Kirjahylly alkaa filosofien teoksista ja päätyy eläinoikeuskirjailija Peter Singerin kautta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaan .
Korholan filosofia on, että puoluekanta ei saa määrittää kantaa kaikkiin kysymyksiin.
”Kaipaisin esimerkiksi vasemmistolta jonkinlaista loogisuutta. Piintyneinkin vasuri kannattaa yksityisyrittäjyyttä ja mikroluottoja ratkaisuksi kehitysmaiden tulonjako-ongelmiin. Mutta täällä yrittäjä on aina riistäjä. ”
Korhola uskoo, että oikeudenmukaisuus ei enää toteudu avoimessa taloudessa, jos kolmikanta on näin vahva. Demarit eivät ole enää heikkojen puolella, vaan hyvin toimeentulevan keskiluokan.
Vihreät ovat ihan liian dogmaattisia, vasemmisto on liian vasemmalla ja keskusta, noh, se on keskusta. Sitä paitsi kepussa ja demareissa pitää tehdä ja ajatella niin kuin johto sanoo. Korholalle ne ovat koneistopuolueita .
Kristillinen puolue ei sekään selvästikään ole täydellinen, mutta on sillä yksi etu muihin nähden. Se on Korholan nuoruuden rakkaus.
Korhola liittyi kristillisen liiton jäseneksi 1970-luvun lopulla 17-vuotiaana. Osin syynä olivat nuoruudenihastuksen vanhemmat, jotka haastoivat mukaan. Isompi syy oli Korholan mukaan se, että kristillisten Raino Westerholm asettui ehdolle Kekkosta vastaan. Joku sentään uskalsi testata demokratiaa Kekkosslovakiassa, joka vaikeni muun muassa itäisen naapurin ihmisoikeusikkomuksista.
Puolueen kokouksissa Korhola kuitenkin huomasi, että kyseessä oli toisenlainen seurakunta kuin hän oli luullut: keskusteluja käytiin liikaa teologisista näkemyksistä. Politiikkaa ja uskontoa ei saa sekoittaa toisiinsa, ajatteli Korhola ja erosi ensimmäisen kerran puolueesta.
Samoista syistä hän kielsi kolmesti, ennen kuin suostui kristillisten eurovaaliehdokkaaksi 1999. Hänet saatiin vakuutettua siitä, että meininki oli muuttunut.
Eipä ollut: Korholan tie kristillisdemokraattisessa puolueessa päättyi henkisesti viimeistään viime kevään eduskuntavaaleihin, joissa hän vielä oli ehdolla keräämässä tukiääniä. Äänisaalis jäi pariin tuhanteen.
Korhola päätti erota puolueesta taas, ja samasta syystä kuin aiemmin: jotkut kävivät Jumalan nimissä vaalikampanjoita.
”Saatan olla väärässä sen suhteen, mitä kristillisen politiikan pitäisi olla. Mutta minä en jaksa toimia sellaisessa puolueessa, jossa yksittäinen ehdokas voi ulosmitata uskovien äänet. Kristillinen puolue ei saa julistaa, vaikka politiikan pohjana onkin kristillinen arvomaailma. ”

Vuoden 1999 eurovaalit
olivat ensimmäiset vaalit, joihin Eija-Riitta Korhola osallistui, sitoutumattomana. Sitä ennen Korhola eli toimittajan ja kansalaisjärjestötoimijan elämää.
Nuoruudessaan hän hääräsi seurakuntanuorissa ja viihtyi hyvin koulussa. Jalassa olivat tiukat farkut, päällä maripaita ja kädessä huilu. Nuori Eija-Riitta Korhola halusi kirjailijaksi, mutta päätyi lopulta lukemaan teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistoon. Kirjailijaa Korholasta ei tullut ennen kuin vaalikirja Olkapäämepin kantapääkausi ilmestyi viime vuonna.
Opiskelujen loppuvaiheessa Korhola jäi kotiäidiksi;perheessä on kolme lasta. Sen jälkeen hän työskenteli muutaman vuoden Kirkon ulkomaanavun koulutussihteerinä ja kiersi maailman kriisipesäkkeitä muun muassa Mikko Kuustosen kanssa.
Korhola on työskennellyt myös free lance -toimittajana ja kouluttajana. Nokian keskijohto on saanut häneltä sparrausta parempaan tiimityöskentelyyn.
Vihreän langan kolumneissa Korhola ärsytti ja haastoi tietoisesti vihreitä, kirjallisuuslehti Hiidenkivessä julkaistuissa korholoissa siteerataan aina tunnettuja ajattelijoita. Miehen Glorian kolumneissa Korhola ymmärsi muistella aikojaan yhtenä poikakoulun neljästä tytöstä, jolloin käteenvetoehdotus oli yleinen kommunikaatiomuoto.
Kirjoittajana Korhola tuntuu kelpaavan kaikille. Mutta entä ihmisenä ja poliitikkona?
Ainakin hänen hurmauskykynsä ja kauneutensa tunnetaan. Kuten hänen ystävänsä Jouko Turkka kiteytti Korholan vaalilehdessä: ”Kun se perkele riisuu kaikki kaikista aseista. ”
Toimittajapiireissä varoitellaan, että Korhola hurmaa haastattelijan muutamassa minuutissa.
Itse hän sanoo olevansa ennemminkin ujo ja melankolinen, mutta myöntää innostuvansa ihmisten tapaamisesta.
”Voi olla, että tietäisin keinot hurmata ihmisiä. Mutta minun unelmani on olla mahdollisimman rehellinen, en halua ostaa jokaisen ihmisen ihailua. Ja olen tavattoman ujo markkinoimaan itseäni. Viime vaaleissa lyötätin ihmisillä eurokolikkoja. Nyt olen suunnitellut polttavani tervaa ja jakavani sitä ihmisille. Sillä tavalla olisi helppo päästä puhumaan EU-asioistakin”, Korhola viittaa EU:n tervankäyttökieltoon.
Ehkä hurmaavuus tuleekin ihan luonnostaan. Tottuihan viisilapsisen perheen kuopus lellittelyyn. ”Uskoin, että valo syttyy huoneeseen aina, kun astun sisään. ”
Myöhemmin Korhola on kuulemma huomannut erehtyneensä.

Enää Korhola ei vaikuta opportunistiselta tuuliviiriltä. Hän vaikuttaa maailmanparantajalta, jolla on edustustili.
Pitkien perustelujen ja selitysten jälkeen Korholan käännökset alkavat kuulostaa mitä järkevimmiltä. Sehän on oikeastaan piristävää, ettei puolue määrää mielipiteitä. Ja aina lopuksi voi tietenkin vedota perusarvoihin.
”Heikoimman puolustamista ei voi perustella puhtaalla järjellä. Siihen tarvitaan maailmankuva, arvot, joihin uskon. Minulle tämä pohja löytyy kristillisestä arvomaailmasta, joka turvaa myös yksilönvapautta paremmin kuin mikään muu ideologia”, hän sanoo vetäessään villatakin olkapäilleen.
Yksi toimittaja hurmattu.

Riku Siivonen
Kuva Perttu Saksa