01. marraskuuta 2002
Teksti:

Prrrrrrrrrriiiiiiiiiiiii!
    Pirkkolan jäähalli kuusi vuotta sitten. 16-vuotias jääkiekkoerotuomari Gia Forsman puhaltaa pilliinsä ja nostaa käden ilmaan. Se kertoo, että on aika aloittaa d-juniorityttöjen peli.
    Ottelu on Forsmanin tuomariuran ensimmäinen. Hän on kauhuissaan, vaikka pelaajat ovat vasta 12-13-vuotiaita. Tuleekohan tästä mitään?
    Hän kumartuu keskiympyrässä ja valmistautuu pudottamaan kiekon jäähän. Silloin hän tajuaa: keltainen kynsilakka on jäänyt poistamatta. Forsman haluaisi painua jään alle. Toivottavasti kukaan ei huomaa.

Kuusi vuotta
myöhemmin Gia Tulilahti puuskuttaa ison varustekassin kanssa Helsingin jäähallille hiukan myöhässä. Häät ovat pitäneet kiireisenä.
    ”Mä olisin halunnut saada 500 vihellettyä ottelua täyteen ennen sukunimen vaihtumista. Jäi kolmella vajaaksi”, Tulilahti, entinen Forsman, naurahtaa.
    Tulilahti aloitti 10-vuotiaana jalkapallomaalivahtina. Käsipallomaalivahtina hänestä valmennettiin jo tulevaa maajoukkuepelaajaa. 13-vuotiaana oli aika siirtyä salibandyyn.
    Kun sitten ringetteseura Jääkissoihin perustettiin tyttöjen jääkiekkojoukkue, 15-vuotiasta Tulilahtea tarvittiin keskushyökkääjäksi – hyviä luistelijoita kun ei liikaa ollut.
    Sattumalta samassa joukkueessa pelasi Tuula Keronen, joka oli melkein 15 vuotta Suomen ainoa naiserotuomari. Grand Old Lady houkutteli Tulilahden erotuomarikursseille ja Gia suostui – pääseehän erotuomarikortilla SM-liigan otteluihin ilmaiseksi. Pari viikkoa sitten Keronen oli Tulilahden kaaso.

Kun Tulilahti
astuu ulos pukukopista, ulkoasu on muuttunut: kohti kaukaloa kävelee aito raitapaitainen päätuomari. Tai siis seepra – tuomareista käytetty lempeänilkeä nimitys.
    Topatut housut, säärisuojat, alasuojat, kyynärsuojat, kypärä; ilmankos varustekassi on melkein yhtä iso kuin pelaajilla.
    ”Hammassuojat olisivat hyvät, mutta niiden kanssa puhe muuttuu sössötykseksi. Se ei ole kovin vakuuttavaa.”
    Ja vakuuttavuus taas on se tärkein asia tuomarille. Sitä Tulilahti on harjoitellut pää- ja linjatuomarina kaikissa naisten sarjoissa pikkujunioreista SM-sarjaan sekä miesten peleissä, ylimmillään kakkosdivisioonassa.
    Pääasiassa naiset tuomaroivat naisten pelejä, mutta jotkut harvat tuomitsevat myös miesten otteluita – mutta eivät huipputasolla.
    ”Naisten pelejä on sikäli helpompaa tuomita, ettei tarvitse pelätä tulevansa syrjityksi sukupuolen takia. Miesten peleissä taas on aina vaarana loukkaantua. Ei ole kiva jäädä isojen jässiköiden taklausten alle tai mennä tappeluun väliin. Ja se taas on mun tehtävä tuomarina”, Tulilahti selittää.
    Mutta pelkkä fysiikka ei selitä sitä, miksi naisia ei ole vielä nähty tuomaroimassa esimerkiksi miesten SM-liigaa.
    ”Mun mielipide on se, että SM-liigassa asenteet eivät vielä salli naisia tuomareina. Vaikka ei sitä ääneen ole sanottu. Ehkä pikku hiljaa, kun naistuomareita alkaa tulla enemmän. Nyt meitä on Suomessa kolmisenkymmentä.”

Nainen ottelun pomona on joillekin äijille kova paikka.
    ”Osa miehistä yrittää heti aluksi nälviä itseluottamuksen pois. Monille on yllätys, jos kahdesta päätuomarista nainen onkin se, joka johtaa peliä.”
    Säännöt voi opetella ulkoa vaikka kuinka hyvin, mutta hyvät tuomarit erottuvat sillä, että he osaavat johtaa peliä. Siitä Tulilahti sai hyvää oppia viime vuonna Kanadassa erotuomarikurssilla, jossa opettajina toimivat maailman kovimman sarjan, NHL:n, tuomarit.
    ”Uskottavuus ja pelin hallinta on usein pienestä kiinni. Näytätkö vaihtomerkkiä – käsi ilmassa – epävarmasti sormet harallaan vai tiukasti yhdessä ja käsi pystyssä ja sellaista. Pelin alussa taas pitää jutella valmentajien kanssa ja tehdä selväksi, että mä kunnioitan valmentajaa, jos hän kunnioittaa minua.”
    22-vuotiaalle naiselle se ei aina ole helppoa miehisessä jääkiekkomaailmassa, mutta sopiva luonne auttaa.
    ”Päättäväisyyttä mulla onneksi on. Kentällä voi tulla äitiä helposti ikävä, kun päätökset pitää päätuomarina tehdä yksin. Tuomarin virheet näkyvät heti, ja pahimmillaan voi pilata sekä pelaajien että yleisön fiilikset”, Tulilahti huokaa.
    Vaikein – ja mieleen painuvin – peli Tulilahdelle on ollut olympialaisten karsintaturnauksen peli Sveitsi-Japani. Jäähalli Sveitsissä oli täpötäynnä, ja pelissä tuli monta epäselvää maalitilannetta sekä naisten peliksi kovia taklauksia (jotka ovat naisilta kiellettyjä). Kaiken päälle japanilaiset eivät osanneet englantia.
    Ottelu oli poikkeuksellinen muutenkin kuin vain Tulilahdelle. Suomalaisia naistuomareita ei ole juuri ulkomailla nähty, vaikka naisten jääkiekkomaajoukkue onkin pärjännyt hyvin. Salt Lake Citystä tuli neljäs tila.

Vaikka erotuomari ei itse pelaa, kuntoa pitää olla. Naistuomarit käyvät miesten tavoin joka kauden alussa pakollisissa kunto-, sääntö- ja luistelutesteissä. Sen vuoksi kesä kuluu punttisalilla, lenkillä ja portaita juostessa.
    Palkkaa tuomarit saavat kulukorvauksineen naisten ylimmillä tasoilla suurin piirtein viisikymmentä euroa peliltä. Miesten SM-liigassa pääsisi jo useisiin satoihin euroihin. Päivätyö Tulilahdella on Osuuspankkikeskuksen verkkoportaalissa.
    ”Mutta onneksi siippa tukee mua täysillä. Hän ei ole urheilumiehiä, mutta mä ostin hänelle luistimet synttärilahjaksi. Nyt me harjoitellaan sitten luistelua”, Tulilahti nauraa ja heittää varusteet auton takaluukkuun.
    Neljän vuoden kuluttua suuntana on Torinon olympialaiset. Salt Lake Cityyn oli jo kutsu, mutta sairaus pilasi suunnitelmat.
    ”Niin kauan mä aion tätä tehdä, kuin pysyn luistimilla pystyssä.”
    Kun auto ajaa jäähallilta poispäin, takaikkunassa heilahtaa jotain valkomustaa.
    Seepra, tietenkin.

Riku Siivonen
kuva Annika Rauhala