04. lokakuuta 2002
Teksti:

Loppujen lopuksi ylioppilaat eivät ole kauheasti muuttuneet 150 vuoden aikana. Kuunnelkaapa vaikka C. G. Mannerheimia. Hän johti komiteaa, joka uudisti 1850-luvun alussa ylioppilastutkintoa eli keisarillisen yliopiston sisäänpääsykoetta.
    ”Päivittäin tapaan pahoin päihtyneiden ylioppilaiden ryhmiä, jopa Sunnuntaisin ja Jumalanpalveluksen aikana, ja toisinaan patrullit löytävät heitä yöllä katuojista”, Mannerheim tilitti komitean raportissa.
    Vuoteen 1852 saakka myös yliopistoon pyrkiminen oli aika villiä. Sisäänpääsykoe oli sama asia kuin ylioppilastutkinto, ja se suoritettiin suullisesti yliopistolla. Kovin tarkkoja määräyksiä asiasta ei ollut, joten professorit saattoivat kysellä kokelailta vähän mitä sattui.

Vasta 1852
yliopiston pääsykoe sidottiin lukion oppimäärään, ja siitä vuodesta lasketaan ylioppilastutkinnon ikä: pyöreät 150 vuotta täyteen tänä vuonna.
    Nykyiset ylioppilastutkinnon ja yliopiston pääsykokeiden preppauskurssitkin alkavat kuulostaa vanhan toistolta, kun lukee Mervi ja Pekka Kaarnisen kirjoittamaa ylioppilastutkinnon historiikkia Sivistyksen portti. Preppauskursseihin on taas palattu, vaikka 1852 moisista yritettiin päästä eroon.
    Tuohon aikaan lukion käyminen ei ollut tarpeen, vaan yliopistoon saattoi päästä menestymällä pääsykokeissa. Nuoret maisterit – kuten vaikkapa J. V. Snellman – hankkivat lisätuloja opettamalla yksityisoppilaita pääsykokeita varten. Näitä ylioppilasleipomoita arvosteltiin ankarasti, koska heikkolahjaisemmat jättivät usein lukion kesken ja hakeutuivat yksityisopetukseen.

Ylioppilaita on tuntunut myös olevan aina liikaa. Kun suomenkieliset oppikoulut yleistyivät ja naisetkin pääsivät opintielle 1800-luvun lopulla, ylioppilaiden määrä alkoi kasvaa. Se kieppui parin sadan tienoilla, mutta sekin jo riitti huoleen. Suurimpia syitä kritiikkiin oli ylempien säätyjen pelko säätykierron nopeutumisesta eli sivistyneen köyhälistön syntymisestä. Ja sehän ei tietenkään tarkoittanut kuin pelkkää turhaa radikaaliutta.
    1930-luvulla ylioppilaiden määrä oli kasvanut jo peräti pariin tuhanteen. Oli aika perustaa Ylioppilastulvan vastustamiskomitea. Perusteluna käytettiin lama-ajan akateemista työttömyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kovin paha. Yksi todellisista syistä oli tällä kertaa naisten rynniminen akateemisiin opintoihin. Se otti miehiä päähän.
    1980-luvulla puhuttiinkin jo ylioppilassumasta. Tällä kertaa tuloksena oli se, että jatko-opiskelupaikkojen määrää pyrittiin lisäämään.

Myös kokeen muotoa on arvosteltu 150 vuoden ajan. Kritiikin ja kokelasmäärän kasvun vuoksi tutkinnon kirjallinen osuus siirtyi kouluihin vuonna 1874. Vuonna 1919 myös suulliset kuulustelut siirrettiin lukioihin, ja ylioppilastutkintolautakunta perustettiin.
    1960-luvulla radikaaleimmat halusivat päästä tutkinnosta kokonaan eroon. Sehän ei enää taannut yliopistoon pääsyä, sillä lähes joka paikkaan olivat tulleet pääsykokeet. Lukematon määrä komiteoita on istunut ja laatinut mietintöjä, mutta itse koe on muuttunut hitaasti.
    Oli ylioppilastutkinto sitten hyvä tai huono asia, aika monelle siitä on kertynyt kuitenkin 150 vuoden aikana omakohtaista kokemusta. Sen on suorittanut tähän mennessä noin 1,2 miljoonaa suomalaista.

Yksi heistä oli Munkkiniemen yhteiskoulun oppilas Seppo Heikinheimo.
    ”Kun sitten sain todistuksen kouraani, minulle paljastui heti räikeä vääryys: latinan opettaja oli antanut minulle vain yhdeksikön. Se jurppi minua sen verran etten suutuspäissäni pannut Kuusinen Oy:n kuuden laudaturin ylioppilaille lahjoittamaa ylioppilaslakkia päähän”, Heikinheimo kertoo muistelmissaan.
    Vuosi oli 1958. Seppo Heikinheimo oli juuri saanut lukion päästötodistuksen.
    ”Tein saksassa ja englannissa kahden pisteen virheen. En ole voinut unohtaa niitä enkä aio niitä tässä tunnustaa. Lopputulos oli se, että minulle kertyi aivan vahingossa ja ilman minkäänlaisia ansioita kuusi laudaturia. Se oli ensimmäinen kerta Munkkiniemen yhteiskoulun historiassa.”
    Vuonna 1997 kuollut Heikinheimo oli yksi vuoden 1958 kolmestatoista ylioppilaskokelaasta, jotka kirjoittivat kuusi laudaturia.
    Se oli kelpo suoritus. Saman vuoden 6 454:sta kokelaasta 1 186 reputti.

Monet vuoden 1958 kuuden laudaturin kirjoittajista ovat sijoittuneet mukavasti tilastollisiin keskiarvoihin. Varsinkin hyvin kirjoittaneet miehet sijoittuvat korkeille paikoille – ja palkoille – työelämään. Esimerkiksi vuonna 1971 yleisarvosanaksi laudaturin kirjoittaneista miehistä neljä viidestä tienasi 1990-luvulla niin paljon, että samoille tuloille ylsi samanikäisistä suomalaisista vain viidennes.
    Älläpäät päätyvät useimmiten opiskelemaan korkeakouluihin. Kasvatustieteilijä Markku Vanttaja tutki pari vuotta sitten ylioppilaita, jotka olivat kirjoittaneet kuusi ällää 1970- ja 1980-luvuilla. Heistä 80 prosenttia oli suorittanut myöhemmin korkeakoulututkinnon.

Naisetkin pärjäävät, mutta lukiomenestys ei takaa mitään. He päätyvät miehiä useammin alemmiksi toimihenkilöiksi ja saavat pienempää palkkaa.
    Sekään ei kai ole uutinen, että laudaturylioppilaiden huoltajissa on enemmän hyvätuloisia, korkeasti koulutettuja ja ylempiä toimihenkilöitä kuin keskimäärin väestössä.
    Vuonna 1958 kokelaista 0,002 prosenttia kirjoitti kuusi laudaturia. Arvosanoja oli silloin vain neljä.
    Kun välillä kuutta ällää kirjoitti jo 700-800 kokelasta, laajennettiin asteikkoa 1990-luvun lopulla. Eximia tuli mukaan arvosanaperheeseen, ja arvosanoja on nykyään seitsemän.

Näin on taas palattu vanhoihin hyviin aikoihin: reilusta 30 000 kokelaasta 51 kirjoitti viime vuonna kuusi tai seitsemän laudaturia.
    Vuonna 1958 kuuden laudaturin ylioppilaat päätyivät Suomen Kuvalehden sivulle. Sieltä kunkin ura vei eri suuntaan. Seuraavalla sivulla on heistä viiden tarina. Joukossa on hammaslääkäri Lammilta ja yliopiston rehtori Helsingistä.
    Oliko lukiomenestyksestä mitään hyötyä?

Miten matka jatkui kuuden ällän jälkeen, vuoden 1958 ylioppilaat?

Niin paljon kuin pää kestää

Marja-Liisa Veijola (os. Kättö)


”Kemin tyttölyseo
oli vanhanaikainen koulu, tien toisella puolella olleiden poikalyseolaisten kanssa ei sopinut seurustella. Opettajat olivat sellaisia autoritäärisiä vanhojapiikoja. Puhuimme vain silloin kun kysyttiin. Olimme äärettömän lapsellisia ja kilttejä. 12-vuotias sukulaistyttökin on jo nyt kypsempi kuin me silloin.
    Tiesin jo nuorena, että haluan hammaslääkäriksi. Ehkä siihen vaikutti naapurin herttainen Pippa-täti. Nimitys tuli siitä, että hän oli hammaslääkäri. Siksi halusin hyvät paperit ja valitsin matematiikkalinjan, vaikka taipumukset viittasivatkin kielilinjalle.

Luin ihan hirveän paljon, tein vanhojen ylioppilaskokeiden tehtäviä. Vanhemmat asuivat muutaman sadan metrin päässä koulusta. Isä oli kansakoulunopettaja. Hänelle oli kunnia-asia, että tytär lukee niin paljon kuin pää kestää.
    Kirjoituksissa minulla oli mukana äidin tekemiä voileipiä ja maitopullo. Aineessa pohdin sitä, onko ihminen päässyt luonnon herraksi. Mielestäni ei, eikä vieläkään.
    Kuusi laudaturia oli iso juttu. Pohjolan Sanomat haastattelivat minua, olin kai ensimmäinen kuuden ällän ylioppilas Lapin läänistä. Haastattelussa sanoin, että tulosten tultua ”täytyi hiukan itkeskellä”. Sitten menin kuuden viikon karsintakursseille Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään ja valmistuin vuonna 1963.

Rakastuin ja kihlauduin silloin erääseen Matti Veijolaan. Hänen työnsä vuoksi hain paikkaa Lammilta, kouluhammaslääkäriksi. Sitten siirryin terveyskeskushammaslääkäriksi. Olin loppujen lopuksi täällä Lammilla 28 vuotta töissä, samassa paikassa. Kerran meinasimme muuttaa kaupunkiin, mutta lapset vastustivat. Jäin eläkkeelle muutama vuosi sitten. Tuntuu, että elän nyt elämäni parasta aikaa.

Kuudesta ällästä oli tasan se hyöty, että pääsin opiskelemaan toiveammattiini. Eniten merkitystä elämässä on kuitenkin ollut ehkä lukion kieliopetuksella, kielitaito on konkreettinen etu.”

Priimuksen ankeat ajat

Kaj-Erik Nyman

”Kotini oli erittäin uskonnollinen. Siellä ajattelu oli syntiä, sokea usko oli kaikkein tärkeintä. En voinut sietää sitä. Se johti siihen, että suuntauduin älylliseen ajatteluun.
    Vaasan ruotsalaisesta lyseosta ja kouluajoista minulla ei ole juurikaan miellyttäviä muistoja. Minulta puuttuivat sosiaaliset taidot täysin, eikä kotonakaan pidetty soveliaana seurustella syntisten kanssa. Ainoa keino hakea arvonantoa oli olla priimus.

Olin aina paras, mutta mielestäni se johtui ahkeruudesta eikä niinkään lahjakkuudesta. Koko kouluaika oli tuskallista aseman pitämistä.Seitsemännellä luokalla, siis lukion toisella, päätin, että haluan arkkitehdiksi. Asuimme omakotitalossa esikaupunkialueella. Tulin koulusta, soitin urkuharmonia ja luin sitten yhteentoista asti illalla. Välillä oli seurakunnan rientoja. Sitä se elämä oli. Kirjoituksissa ei sattunut mitään odottamatonta, kuutta laudaturiahan minulta odotettiin.

Olin vielä armeijassa aseettomassa palveluksessa, kun osallistuin Teknillisen korkeakoulun karsintakurssille. Se oli hurja kokemus. Olin kirjoittanut lyhyen matikan, ja sain ensimmäisestä kokeesta arvosanan 2 -. En ollut koskaan aikaisemmin saanut edes nelosta.
Ilman kirjoituksista saamiani hyviä alkupisteitä en olisi päässyt tälle uralle. Vaikka kypsyyttähän kirjoituksissa ei mitattu, vaan ahkeruutta.
    Päädyin valmistuttuani Vantaalle ja pian kaavoituspäälliköksi. Olin parikymmentä vuotta kaavoitusbyrokraattina. Sitten aloitin kaiken ikään kuin alusta: tein väitöskirjan, pääsin Akatemian tutkijaksi ja lopulta yhdyskuntasuunnittelun professoriksi Ouluun. Jäin eläkkeelle viime keväänä.”

Älliä lihasta

Matti Punkkinen


Ӏidinkielen aineessa
kirjoitin Ranskan historiasta. Taivutin aurinkokuningas Ludwig XIV:n nimen väärin, laitoin kaksoispisteen perään päätteen -sta. Opettaja huomautti minulle, ettei aine varmaankaan mene läpi laudaturina. Kyllä se sitten tuli laudaturina takaisin, kuitenkin.
    Olin pärjännyt koulussa mukavasti ja ajattelin, että jos kaikki menee hyvin, voisin kirjoittaa kuusi laudaturia. Asuin alivuokralaisena Lappeenrannassa, kotitalo oli Luumäellä. Siellä kävin viikonloppuisin ja sain usein mukaani evästä, lihakimpaleen tai sellaista. Koulupäivän jälkeen söin sitä asunnossani tai tein keittolevyllä perunasoppaa. Sitten luin, huoneessa ei ollut edes radiota. Puoli yhdeksän aikaan kävin iltakävelyllä.

Matematiikka ja historia kiinnostivat minua, kielissä oli vaikeuksia. Jouduin lukemaan niitä paljon. Minun piti mennä Helsinkiin opiskelemaan matematiikkaa. Turussa asunut eno järjesti kuitenkin fysiikan professori Hovin näyttämään minulle Turun opiskelumahdollisuuksia ja päädyin sinne lukemaan fysiikkaa.

Kai hyvästä ylioppilastutkintosuorituksesta oli sen verran hyötyä, että sen avulla sai etua, kun assistentatuureja jaettiin. Ei sillä muuten suurta merkitystä ole ollut.
    Olin tutkijana täällä Turussa, erikoistuin ydinmagneettiseen resonanssiin. Sillä ei ole tekemistä radioaktiivisuuden kanssa. Olin puolitoista vuotta professorina Oulussa, ja sitten sain Turusta professuurin. Jäin eläkkeelle helmikuussa, mutta teen yhä tutkimusta.”

Kiltit tytöt

Sirkka Ahonen

”Lukiossa opin ainakin sen, millaista opetuksen ei pidä olla. Helsingin tyttölukio oli kauhea. Oppi oli kuritusta, ja opettajat uskoivat, että tietoa voi ladata sellaisenaan oppilaiden päähän. Että tiedon käyttämisen taito tulee sitten aikanaan. Me olimme alistuvia tyttöjä, omaleimaisuutta kaihdettiin.

Halveksimme bestikseni kanssa niin sanottua normaalia nuorten elämää viettäviä koulukavereitamme. Emme käyneet tansseissa, vaan sinfoniakonserteissa. Luimme kirjoja ja elimme niiden maailmassa. Myöhemmin luokkakokouksissa toverit paljastuivat ihan mukaviksi naisiksi.

Olin hyvämuistinen tyttö, sillä varmaan pärjäsinkin. En halunnut olla priimus, eikä kuusi ällää ollut tavoite. Luin kyllä paljon, mutta kaikkea muuta kuin koulukirjoja. Ylioppilastutkinto ei silloin merkinnyt itselle paljoakaan.
    Vanhempani olivat molemmat maistereita, mutta henkilöinä aika omalaatuisia. He antoivat minulle ja veljelleni täyden vapauden. Kuusi laudaturiani lähinnä huvittivat heitä, isovanhemmille se oli suuremman ylpeyden aihe. Itse en pitänyt siitä meteliä kavereiden keskuudessa. Se ei ollut silloin kovin seksikästä. Nyt vanhemmiten olen muistellut suoritusta hellästi.

Sen verran menestys vaikutti, että uskalsin pitää pääni ja lähteä lukemaan historiaa. Silloin arvostettiin enemmän lääkistä tai polia, niihin opettajat ja naapurit painostivat.
    Silloinen ylioppilastutkinto ei edellyttänyt minkäänlaista tiedon soveltamista tai kriittistä käsittelyä. Vasta eräässä suullisessa tentissä historian laitoksella opettaja sai minut havahtumaan. Että ei kaikkea tarvitse niellä sellaisenaan, mitä tenttikirjoissa lukee. Siitä tuli ihan uutta mielekkyyttä opiskeluun. Opiskelu oli muuten kivutonta. Ällistä päättelin, että olin ihan hyvä. Akateeminen ura ei kuitenkaan ollut kovin tärkeä. Väittelinkin vasta vanhemmalla iällä.

Päädyin 1980-luvun alussa Helsinkiin opettajankoulutuslaitokselle lehtoriksi ja pari vuotta sitten historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professoriksi. Olen ollut myös ylioppilastutkintolautakunnan jäsen 1994-2000, samoin reaalikokeen kehittämistyöryhmän jäsen. Reaalikoe on muuttunut luvattoman vähän, siitä selviää vieläkin liimamuistilla.”

Varhainen vaihto-oppilas

Kari Raivio

”Opetus Tyrvään yhteiskoulussa oli vaihtelevan tasoista. Oppilaat tiesivät joskus enemmän kuin historian sijainen. Olin lukion toisen luokan vaihto-oppilaana Minneapolisissa. Se ei ollut kovin tavallista, halukkaille oli pääsykokeetkin. Suoritin toisen luokan tenttimällä loppukesällä ja syksyllä tultuani Yhdysvalloista, etten jäisi jälkeen muista.

Englanti olikin sitten kirjoituksissa helppoa. Saksan kokeessa en muistanut, mikä kori on saksaksi. Raavin päätäni monta tuntia, ja söin äidin laittamia eväitä: limsaa, hedelmiä, voileipiä ja suklaata. Nyt muistan kyllä sen sanan, se on Korb. Äidinkielen aineeni otsikko oli Vapaus, kaunis asia jos sen oikein ymmärtää.

En tähdännyt kuuteen laudaturiin, se oli niin harvinaista tuohon aikaan. Arvosanojahan oli vain i, a, c ja l. Otin kyllä koulun tosissani. Tenttikausi ennen kirjoituksia rytmitti lukemista.
    Kuusi ällää oli iso asia kotona ja koulussakin. Paikallislehti Tyrvään Sanomat – tai siis Tyrvään Times, heh – teki jutun. Uraa se ei sen kummemmin määrittänyt.
    Lääkiksen karsintakursseille menin kokeilemaan, isäkin oli lääkäri. Sinne myös pääsin. Sen lisäksi muuta hyötyä laudatureista ei ole ollut, paitsi että sain ilmaisen valkolakin.

Ja onhan se antanut itseluottamusta. Että pärjää.
    Ylioppilastutkinnolla on nykyäänkin käsittämättömän korkea status. Siihen on tietynlainen fiksaatio. Siis että eduskunta ottaa kantaa poliittisin perustein jonkun koulun päättötutkintoon? Hiukan pragmaattisempi lähestymistapa olisi tarpeen.

Ylioppilaskirjoituksilla pitäisi olla enemmän merkitystä korkeakoulujen oppilasvalinnoissa. Vika on yliopistoissa, ja myös esimerkiksi reaalikokeen muodossa. Mielestäni ainereaali olisi hyvä: johonkin keskittymällä voisi osoittaa motivaatiotaan ja osaamistaan. Valintakokeita ei tarvitse poistaa, mutta ylioppilastutkinnosta pitäisi saada esimerkiksi enemmän pisteitä.”

Riku Siivonen