18. lokakuuta 2002
Teksti:

Olin ystäväni kanssa lounaalla. Kiireisellä tarjoilijalla ei ollut aikaa olla kovinkaan ystävällinen. Ei meille eikä kenellekään muullekaan. Tiedän koska katsoin ympärilleni. Mutta ystäväni huomasi vain sen, miten tarjoilija kohteli meitä. Ja tulkinnankin hän kuiskasi minulle pöydän yli: se ilkeilee koska minä olen musta.
    Yritin väittää vastaan mutta turhaan. Olin kummallisen vihainen. Myöhemmin tajusin olleeni vihainen lähinnä itselleni. Olen nimittäin itsekin toisinaan sortunut samaan. Siis vainoharhaisuuteen.
    Minulla on ulkomaalainen nimi. Parhaiten vainoharhaisuuteni kukoistaa silloin, kun tiedän pelkän nimeni edustavan minua. Niinpä esimerkiksi silloin, kun paperini hukkuivat terveyskeskuksessa, tiesin heti syyn: rasismi.
    Ja kun muutin yhteen poikaystäväni kanssa, hänen nimensä luki ovessa ennen minun nimeäni, vaikka hänen sukunimensä alkaa H:lla ja minun E:llä.
    Tiesin heti syyn: rasismi. (Plus mahdollisesti sovinismi. Talonmies kun oli mies.)

On tässä hyvätkin puolensa. Epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä ei nimittäin tarvitse syyttää itseään, omaa pätemättömyyttään tai soveltumattomuuttaan johonkin tehtävään tai toimeen. Jos hakee apurahaa, jota ei saa, kyseessä ei tietenkään ole huono tutkimussuunnitelma – vaan rasismi.
    Toisaalta on valitettavasti niinkin, että kehut ja kiitoksetkaan eivät kohdistu minuun itseeni, vaan liittyvät nekin ryhmään, jota edustan. Minua on nimittäin kiitetty vain siksi, että kiittäjä ei halua leimautua rasistiksi, jota hän kuitenkin tietenkin on.
    Jos kuuluu ryhmään, johon yleisesti kohdistuu negatiivisia mielikuvia, täytyy muiden ongelmien lisäksi varoa nurkan takana piileskelevää vainoharhaisuutta. Rasismin ja suvaitsemattomuuden pelko voi nimittäin tulla niin määrääväksi, että pelkääjä näkee kaikki ulkopuolelta tulevat reaktiot ryhmäänsä, ei itseensä kohdistuvina.

Ystäväni on mielestäni ryhtynyt sotaan, jonka toinen osapuoli on todellisuudessa suurimmaksi osaksi hänen omassa päässään. Valitettavasti yksikin todellinen hyökkäys, jossakin baarissa jonakin lauantaina, voi vahvistaa kertaheitolla kaikki ne mielikuvat ja pelot, joita hän on yksinäisyydessään kehitellyt.
    Peloille alistuminen ja rasismin näkeminen kaikkialla tarkoittaa kuitenkin sitä, että on hävinnyt sodan. Traagisinta ystäväni kannalta on se, että sodan julistajat eivät ole edes huomanneet, että hän on ollut sodassa mukana, henkeen ja vereen, vielä kaiken lisäksi.

Ranya ElRamly
ranya.elramly@helsinki.fi

Kirjoittaja on kirjailija ja poliittisen historian tutkija.