18. lokakuuta 2002
Teksti:

Talouden tulkitsija



Lauri Kajanoja
, 34, ekonomisti Suomen Pankissa

”Jatkuva kina tai väittely erilaisia näkemyksiä edustavien ekonomistien kesken on hauskaa. Siinä on aina oma jännityksensä, kenen arvio talouskehityksestä osuu oikeaan. Vaikka eihän kukaan ikinä osu täsmälleen kohdalleen.
    Työnäni on valmistella Euroopan keskuspankin rahapolitiikkaa. Kun Suomen Pankin pääjohtaja lähtee EKP: n neuvoston kokoukseen päättämään lyhyestä korosta, me ollaan tuotettu hänelle taustaksi analyysi euroalueen talouden tilasta, näkymistä ja riskeistä.
    Mä olen pieni osanen tässä koneistossa. Meidän pitäisi pystyä näkemään ennalta Euroopan kokonaistaloudellinen tilanne parin vuoden päähän niiden tietojen pohjalta, joita nyt on käytettävissä.
    Tosin ei me lähdetä työporukalla kaljalle, kun huomataan, että arvio on osunut oikeaan. Ehkä pitäisi. On vähän säälikin, miten hitaasti selviää, osuiko meidän tekemä arvio kohdalleen vai ei.
    Työ on todella tärkeä osa elämää. Olisi tosi vaikea olla työssä, josta ei löytäisi sisältöä. Tässä työssä voin soveltaa luovasti kaikkea sitä, mitä opin yliopistolla. On kivaa yrittää käyttää niitä käsitejärjestelmiä mahdollisimman tehokkaasti.
    Ehkä oma identiteettini rakentuu vaarallisenkin paljon työn kautta. Joskus huolettaa, kun huomaa jäsentävänsä maailmaa niin voimakkaasti ekonomistin näkökulmasta, oli aihe aamun lehdessä mikä tahansa.
    Kansantaloustieteessä kiehtoo tapa katsoa yhteiskuntaa: taloudellisia valintoja ja niiden vaikutuksia mallinnetaan oikeastaan hirveän yksinkertaisilla tavoilla. Sen jälkeen niiden mallien avulla voi selittää monia asioita.
    En haluaisi olla töissä liikepankissa. Niillä on talousennusteissaan aina oma lehmä sen verran ojassa, että viesti värittyy ja tulee oiottua mutkia. Meillä ei ole syytä vetää erityisesti mihinkään suuntaan.
    Tietysti liikepankit maksavat keskimäärin enemmän palkkaa. Etenkin, jos tekisin jotain sijoittamiseen liittyvää, saisin samalla koulutuksella ehkä 10 000 markkaa kuussa enemmän kuin nyt.
    Voi kysyä, minkä takia en ole liikepankissa sijoittamassa muiden ihmisten rahoja. Olisi liian yksioikoista sanoa, että liikepankeissa työnteon ideana on vain ansaita paljon rahaa eikä työn sisällöllä ole väliä. Ei se ole niin, se olisi liian helppo vastaus. Kysymys on jotenkin siitä, millaisiin ihmisryhmiin kokee kuuluvansa.”

Kustantamosta kirppikselle


Nina Pitkänen, 31, freelance-kustannustoimittaja ja kirpputorimyyjä

”Mä otan nyt tosi rauhallisesti. En halua sitoutua päivätyöhön ja varon ajattelemasta itseäni kustannustoimittajana, vaikka teenkin free-töitä kustantamolle.
    Osittain elantoni tulee nyt siitä, että myyn Makasiinien kirppiksellä Aasian-matkalta tuomaani tavaraa. Painan itse myös t-paitoja ja teen hommia Amnestylle. Elämässä pitää olla muutakin kuin työtä.
    Kustannustoimittajan työ oli mielessäni jo opiskeluaikana, kun luin kotimaista kirjallisuutta yliopistolla. Työ sopii mulle hyvin, koska se on vaihtelevaa ja nopeatempoista. Samalla saa nauttia kirjallisuudesta, joka on pohjimmiltaan hidas laji.
    Viisi vuotta sitten pääsin Otavalle vakituiseen työsuhteeseen. Samaan aikaan valmistuin. Mulla oli fantastiset työkaverit ja 90 prosenttia työstä oli ihan mielettömän kivaa. Koko ajan oppi uutta. Sain kannustusta ja tunsin pärjääväni.
    Työilmapiiri oli valtavan innostava. Esimies oli dynaaminen hahmo, joka veti muut mukaansa. Koko työyhteisö joutui ihmeelliseen kiimamaiseen tilaan, jossa kaikki teki hirveästi töitä, sai ideoita ja toteutti niitä. Oli itsestään selvää, että töitä vietiin myös kotiin. Kustannusalan tahti on niin kova, että asioihin täytyy reagoida nopeasti.
    Työn monipuolisuus ja hauskuus osoittautuivat ansaksi. Lopulta olin ylikuormitettu töiden suhteen. En pystynyt erottamaan työtä ja vapaa-aikaa toisistaan. Näin omassa työssäni vain virheet ja viat eikä mistään tullut niin hyvää kuin olisin halunnut. Tekemisen ilo feidaantui.
    Kun väsymys oli jatkunut puoli vuotta, kundikaveri alkoi huomautella. Olin aivan piipussa. Tajusin, että jos jatkan näin, mulla ei voi olla ikinä perhettä. Ei niin, että olisin hankkimassa välttämättä perhettä, mutta niin se ei ainakaan olisi ollut mahdollista.
    Oli pakko tehdä päätös, että lopetan. Nyt kolmen vuoden ajanjakso tuntuu paljon pidemmältä. Olin vuoden sairaslomalla ja opettelin ottamaan rauhallisesti, olemaan jotain muuta kuin tehokas. Aluksi pakkomielteinen tekeminen jatkui himassa, en osannut olla tekemättä mitään.
    Suuri osa sairauslomasta oli tosi onnellista aikaa. Kun aikatauluttaminen putosi pois, jäi aikaa yllätyksille ja seikkailulle. Lähdin yhdeksäksi kuukaudeksi matkustelemaan Aasiaan.
    On hirveän pelottavaa, jos ihminen rakentaa identiteettiään vain jonkin niin hauraan asian varaan kuin työ. Se rakennelma voi sortua helposti. Nyt yritän rakentaa kestävämpien asioiden varaan ja otan iisisti. Ympäriltä tulee paljon viestiä siitä, että työ ja raha on kaikki kaikessa. Jengi puhuu niin saakelisti rahasta ja työstä, että se tuntuu todella epämiellyttävältä.”

Show-meininkiä


Carolina Mansikkala, 23, tarjoilija ravintola Eatzissä

”Töissä tapahtuu aina, se on kiehtovaa. Parasta on, kun vuorossa on hyvä tiimi, sellaiset tyypit joiden kanssa synkkaa. Ei tarvitse edes puhua, vaan toinen huomaa heti, jos pitää paikata toisen selustaa tai auttaa muuten. Se on melkein telepatiaa.
    Olen rivitarjoilija, nyt enimmäkseen yläkerran à la cartessa. Mutta olen saanut tehdä töitä myös kahvilassa ja Japani-puolella. Siinä on oppinut tosi paljon; ennen tätä en tiennyt mitään japanilaisesta ruuasta.
    Olen ollut töissä täällä siitä asti, kun ravintola avattiin. Vuoden ajan olin vakituisessa työsuhteessa, mutta syksyllä aloitin ravintola-alan opiskelut Haaga-instituutin kansainvälisellä linjalla. Nyt käyn töissä kolmena iltana viikossa, kello viidestä tai kuudesta puoleenyöhön.
    Lukion jälkeen menin kosmetologikouluun. Totesin, että kosmetologin homma on niin hidasta, että ei musta olisi siihen. Olen hysteerisen vilkas ihminen, ja ravintolatyö on mulle sopivan nopeaa ja hektistä. Tarjoilijana saan ilman koulutustakin kolmasosan enemmän kuukausipalkkaa kuin saisin kosmetologin hommissa.
    On tärkeää tiedostaa, mikä on se oma homma. Mä en halua tehdä työtä, joka tökkii. Luulen, että tosi moni tekee ihan vääriä töitä. Jos et nauti työstäsi, niin ethän sitä voi jaksaa.
    Ravintolatöitä olen tehnyt neljä vuotta. Olin mukana avaamassa ravintola Pravdaa. Alussa tehtiin hulluna töitä, siitä tuli melkein koti. Nyt meidän pikku Pravda aiotaan sulkea!
    Pravdassa oli aina kansainvälinen ilmapiiri. Siellä opin, että tarjoilijan pitää olla hauska, jututtaa asiakkaita ja saada ne hyvälle tuulelle. En ollut aluksi siinä mitenkään hyvä, en tiennyt, mitä sanoa. Pari ulkomaalaista kaveria Pravdassa opasti mua. Se on ihan oma tekniikkansa, vähän show-meininkiä. Asiakkaat pitää saada hämmästymään ja nauramaan. Samalla saa kummasti enemmän tippiä.
    Ihmisissä on haastetta! Vähitellen on oppinut toimimaan hankalienkin asiakkaiden kanssa. Ennen saatoin toimia aika kömpelösti, jos asiakkaan tilillä ei ollut katetta. Nyt olen löytänyt oikeat lauseet eri tilanteisiin.”

Mukavasti matikkaa


Saku Kolkkala, 32, opettaja Alppilan lukiossa

”Tässä työssä on kaikki hyvät puolet, mitä työltä haluan. Tai oikeastaan yksi hyvä puoli, joka on aivan ylivoimainen: oppilaat. Kaukana sen jälkeen tulee joukko muita hyviä puolia, kuten vapaus suunnitella oma työnsä ja pitkät lomat.
    Olen kolmatta vuotta virassa Alppilassa. Opetan matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä, lähinnä matikkaa, vähän yli 20 tuntia viikossa. Valmistelen tunnit kotona. Siihen menee älyttömästi aikaa. Oikeastaan työviikko kestää sunnuntai-illasta perjantaihin.
    Tämä on on-off-ammatti. Koulua on 190 päivää vuodessa, mutta silloin siitä ei pysty irrottautumaan mihinkään. Arki-iltaisin on vaikea käydä missään, edes elokuvissa.
    Silti mä yleensä valitan, että saan ihan liikaa palkkaa.
    Lukion jälkeen menin opiskelemaan Teknilliselle korkeakoululle, koska se oli hienoa. Kaikki kovat jätkät meni sinne. Aika nopeasti tajusin sen, mitä en ainakaan halua tehdä. Armeijan jälkeen aloin miettiä, enkö voisi tehdä työkseni jotain, mistä tykkään.
    Tässä työssä saa tuntea olevansa jollekin arvokas, pidetty. On hieno tunne, kun joku kaipaa tukea ja pystyn tarjoamaan sitä. Ihmisiä on niin helppo ilahduttaa.
    Tänään yksi tyttö tuli kysymään, miten koe oli mennyt. Kerroin, että meni tosi hyvin, olin iloisesti yllättynyt, että sait työllä ja vaivalla seiskan. Tytön silmät loistivat koko tunnin.
    Monet opettajat ovat niin urautuneita, etteivät näe oppilaita yksilöinä. Tykkään rikkoa opettajan ammattiin liitettäviä stereotypioita. Sanon ja ajattelen olevani enemmänkin nuorisotyöntekijä. Haluan päästä henkilökohtaiseen kontaktiin oppilaiden kanssa.
    Isoin ongelma on ryhmäkoot. Enimmillään mulla on 45 oppilasta samaan aikaan. Jos on tuttu porukka, se voi vielä toimia. Mutta siinäkään ketään ei pysty enää nostamaan tukasta mukaan opetukseen, niin kuin tietysti pitäisi. Se turhauttaa, koska tunnen olevani vastuussa koko porukasta.
    Jos en jonain aamuna enää pysty näkemään oppilaita yksilöinä, lopetan ja alan tehdä jotain muuta.
    Olen varmaan Suomen ainoa matikanopettaja, joka sanoo oppilaille, että matematiikka ei ole kovin tärkeää. Opiskelkaa lapset ruotsia ja historiaa! Pitää tajuta, että jos oppilaat tulevat päivän seitsemännelle tunnilleen, ne on jo väsyneitä. En oleta, että juuri matikkaa päntätään kotona joka ilta kaksi tuntia. Tietyt sisällöt pitää vaan ehtiä käymään läpi.
    Työ on ehdottomasti kiva asia mun elämässä. En lopettaisi sitä, vaikka saisin lottovoiton. Kysymys on siitä, millä tavalla ajattelen vaikuttavani maailmaan. Mulle ominaisin tapa on se, että teen töitä nuorten kanssa. Ei politiikka tai mielenosoitukset.”

Noora Jokinen
kuvat Aino Huovio