20. syyskuuta 2002
Teksti:

Ylen tv-uutisissa kerrottiin 5.9. Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa tehdystä pommi-iskusta, jossa kuoli 15 ihmistä.
    ”Pommi-isku oli tuhoisin Taleban-hallinnon kukistumisen jälkeen”, uutistenlukija kertoi.
    Myös seuraavan päivän Helsingin Sanomissa iskua luonnehdittiin ”tuhoisimmaksi sitten Afganistanin Taleban-hallinnon kaatumisen”. Miten niin tuhoisin? Heinäkuussa 48 afgaania kuoli ja 117 haavoittui Uruzganin alueella Yhdysvaltojen ilmaiskussa. Suurin osa uhreista oli juhlimassa häitä. Eikö heitä lasketa? Jos uutisissa on pakko vertailla ruumismääriä superlatiivein, niin tehtäköön se edes tasapuolisesti.

Toinen esimerkki valikoivasta sotauutisoinnista: Suomen tiedotusvälineissä puhutaan sujuvasti USA:n ja sen liittolaisten mahdollisesta hyökkäyksestä Irakiin. Harva mainitsee, että USA ja Britannia ovat pommittaneet Irakin lentokieltoalueita säännöllisesti Persianlahden sodasta lähtien. Irakin mukaan iskuissa on kuollut noin 1 500 ihmistä. USA ja Britannia kiistävät luvut.
    Aina välillä on hyödyllistä muistaa, että suomalaisten ulkomaantoimitusten tärkeimmät lähteet ovat uutistoimistot AP ja Reuters. AP on yhdysvaltalainen ja Reuters brittiläinen.

Yhdysvaltain terrori-iskujen
vuosipäiväviikolla ei tarvinnut käydä videovuokraamossa. Jos prinsessa Dianan elämä oli aikansa parasta ihmissuhdedraamaa, television syytämät WTC-muistelut olivat ykkösluokan toimintaviihdettä.

Tornit sortuivat yhä uudestaan, ja aina näky hätkähdytti. Amatöörikuvaajan valokuvat alas rappuja kiirehtivistä toimistotyöntekijöistä ahdistivat edelleen. Savupilvi Manhattanin yllä pysyi, kosketti – ja viihdytti.
    Katastrofi- ja kauhuelokuvat ovat suosittua viihdettä siksi, että niihin reagoi. Tunteminen rulettaa. Kuka väittää tuijottaneensa WTC-ohjelmia silkasta myötätunnosta tai tiedonjanosta?

Tiedotusvälineiden 911-uutisointi yltyi Suomessakin täydeksi kilpavarusteluksi. Televisio näytti aiheesta ohjelmia tuntikaupalla harva se päivä miltei viikon ajan, ja lehdet uhrasivat aiheelle aukeamia toistensa perään.
    Tapahtumat olivat toki tärkeitä koko maailmalle. Silti voi miettiä, kunnioittivatko tarjotut kuvat ja niiden katsominen uhrien muistoa vai tiedotusvälineiden ammattitaitoa dramaattisen viihteen rakentamisessa.