18. tammikuuta 2002
Teksti:

Ristikkotie kuuden portti aukeaa. Kimmo astuu ulkoilmaan. Taakse jäävät Helsingin vankilan, Sörkan, korkeat tiilimuurit. Kirkkaat valonheittimet leikkaavat aamuhämärää. Muurien päällä kiertää piikkilanka.
    Kimmo kantaa tavaransa – television, videot ja puolityhjän jenkkikassin – ulkona odottavan kaverin rämään Toyota Corollaan. Playstationin hän on antanut pois jo aiemmin, joululahjaksi erään tutun tyttärelle.
    Auton takakonttiin päätyy myös muovipussillinen ruotsinvihkoja ja työkirjoja. Corolla kaartaa tiehensä.
    Kello on kahdeksan perjantaiaamuna 11. tammikuuta. On pimeää ja koleaa.
    Siinä se on, vapaus.
    Viimeisen viikon ajan 32-vuotias Kimmo on säpsähtänyt selissä hereille kuudelta aamulla. Tuijottanut punkassaan kattoon ja jännittänyt.
    Hän on asunut kaksi vuotta ja puolitoista kuukautta pienessä kopissa pääkaupunkiseudun pahamaineisimmassa vankilassa. Jakanut elämänsä väkivallasta, huumeista ja murhista tuomittujen kanssa.
    ”Nyt pitäisi yhtäkkiä olla tekemisissä tavallisten ihmisten kanssa”, Kimmo sanoo.
    Hänellä ei ole asuntoa eikä työtä. Tyttöystäväkin jätti viikko ennen vapautumista.
    Pitkätukkaisella Kimmolla on päällään mustat reisitaskuhousut, valkoinen neule ja vihreä anorakki – hänen ainoa vaatekertansa. Taskussa on muutama euro.

Ensimmäiseksi kimmo juo aamukahvin kahvila Primossa Sörnäisten kurvissa. Vapautumisen kunniaksi hän tilaa kyytipojaksi konjakin. Hän kiertää nimettömän ja pikkurillin konjakkilasin kannan ympärille. Antaa juoman lämmetä hetken kämmenessä ja maistaa sitten.
    ”Lasi saisi olla hieman suurempi, nyt aromit eivät pääse kunnolla kiertämään.”
    Puolilta päivin Kimmon on tarkoitus tavata kavereitaan ja lähteä illalla risteilylle Tallinnaan huuhtomaan kalterien kuvat silmistä.
    Juhlatunnelma ei ole vielä korkealla.
    ”Ei sitä tajua, että vankilaan ei tarvitse palata muutaman päivän päästä.”
    Flunssa tekee olon tukalaksi ja edessä on monen tunnin paini byrokratian kanssa. Kaupunkikierroksen ensimmäinen pysäkki on Kinaporinkadulla Kriminaalihuoltolaitoksessa. Kodikkaassa toimistossa Kimmo tapaa ehdonalaisvalvojansa. Valvoja on nuori ja viehättävä nainen, mutta Kimmoa ärsyttää.
    ”Niiden tehtävänä on vain kytätä. Miksei ne voisi tehdä jotain, mikä oikeasti helpottaisi meidän sopeutumista siviiliin?”
    Ensimmäiset kolme kuukautta Kimmo ilmoittautuu valvojalle joka toinen viikko, sitten kerran kuussa. Pääkaupunkiseudulta hän ei saa poistua ilmoittamatta siitä valvojalle.

On vielä varhaista, eikä Haapaniemenkadun työvoimatoimistossa ole jonoa.
    ”En olisi suostunut jonottamaan. Siihen ei ole aikaa. Vankilassa olen odottanut jo kaksi vuotta”, Kimmo tuhahtaa.
    Työnhakukaavakkeen kysymykset hymyilyttävät: Työsuhteen päättymissyy? ”Vangitseminen”, Kimmo kirjoittaa kaavakkeeseen.
    Erityistaitoja? ”Taistelulajit.”
    Käykö keikkatyö? ”Siihen hommaan en enää lähde. Siitä joutuu usein lusimaan.”
    Työvoimatoimistosta lähtiessään Kimmo on melkein ilahtunut. Virkailija, vanhempi nainen, oli mukava. Toivotti jopa onnea matkaan. Ja kierros on edennyt nopeasti. Kimmolla on aikaa pysähtyä oluelle.
    Kimmo suuntaa kantakapakkaansa. Siellä kalja on halpaa – ja vain käteinen kelpaa.
    Pitkän odottamisen jälkeen Kimmo saa Hakaniemen erityissosiaalitoimistosta ensimmäisen kuun toimeentulotuen, 361 euroa. Lisäksi vaatteisiin luvataan tuhat markkaa kuitteja vastaan.
    ”Italialaisen puvun ostoon ne eivät antaneet lupaa.”
    Asuntoa ei järjesty, mutta sen Kimmo tiesi jo etukäteen. Kaupungin vuokra-asuntoihin on jonossa tuhansia ihmisiä. Yömajakortteja hän ei huolinut.
    ”Siellä asuu enimmäkseen juoppoja ja huoria. Mielestäni en lukeudu tällä hetkellä kumpaankaan joukkoon. Mieluummin nukkuisin vaikka sillan alla.”
    Sitä Kimmon ei tarvitse kuitenkaan tehdä. Muutama Sörkasta vapautunut tuttu on luvannut paikan sohvaltaan. Vanhojen ystävien kanssa menivät välit poikki, kun Kimmo jäi kiinni.
    ”Ne ajattelivat, että olen niille vaarallista seuraa.”
    Nyt Kimmon kaverit ovat rikollisia ja entisiä linnakundeja.
    ”Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia porukasta linnassa on täysiä rottia, mutta sen yhden prosentin joukosta mä olen löytänyt elämäni parhaat ystävät. Ne ovat jeesanneet ajattelematta omaa hyötyään. Ja jos jotain sovitaan, sanaan voi luottaa.”
    Yksi on luvannut auttaa taloudellisesti, toinen asunnon etsimisessä. Kolmannen tutun tutun vaateliikkeen kautta saattaisi järjestyä se italialainen pukukin.
    Tarjouksia on tullut muitakin.
    Eräs entinen ”yhteistyökumppani” tarjosi Kimmon viimeisellä lomalla keikkaa, josta olisi netonnut 120 000 markkaa. Rahatkin olivat valmiina.
    ”Se olisi ollut mulle tunnin keikka.” Silti Kimmo sanoi ei. Hän yrittää pysyä kaidalla polulla.

Kimmo on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Varsinais-Suomesta. Koulut jäivät väliin, kun duunari-isä vastusti lukioon menemistä. Miehen oli mentävä töihin.?
    Kimmo aloitti sähköasentajana telakalla. Kun telakka meni konkurssiin, hän siirtyi rakennuksille ja sieltä hengenpelastajaksi. Iltaisin Kimmo opiskeli kokiksi. Kurssin toiseksi parhaalle löytyi töitä taiteilijaravintolasta Helsingistä.
    Kimmo paiski kahta duunia: hän työskenteli kokkina ja portsarina. Hän halusi rikastua, mutta se ei onnistunut niillä liksoilla.
    Hän alkoi hankkia lisätienestejä huumeita myymällä. Ensin yhdelle tutulle, sitten useammalle. Suhteet alamaailmaan syvenivät ja bisnes laajeni.
    Rahaa tuli 40 000 markkaa puhtaana käteen kuukaudessa – ja meni. Kimmo ajeli uusilla Bemareilla ja kesäisin Corvettella. Kämppä oli viimeisen päälle, samoin vaatteet. Juhlia vietettiin Grand Marinan sviiteissä ja maailman suurkaupungeissa.
    Neljä vuotta meni ilman ongelmia. Sitten poliisi soitti Bulevardin asunnon ovikelloa.
    ”Olin suunnitellut monta kertaa, mitä teen, jos jään kiinni. Olin laskeskellut, minkälaisia määriä tavaraa voin pyöritellä saamatta vuotta pitempää vankilareissua.”
    Parin huonon yhteensattuman takia kakkuun tulikin pari ylimääräistä kynttilää. Tuomio oli neljä vuotta ja kolme kuukautta. Ensikertalaisena Kimmo istui siitä puolet.
    Bisneksistä ei jäänyt mitään sukanvarteen. Asunto oli vuokrattu ja Kimmon mukaan poliisit kantoivat tavarat ja vaatteet alusvaatteita myöten Pelastusarmeijalle.
    ”Ne sai hienot silkkikalsarit.”

Vankilasta ei jäänyt montaa hyvää muistoa. Ehkä vankilan jalkapallomestaruutta lukuunottamatta.
    Aiemmin Kimmo ei ollut tiennyt, että sellaisia sellejä Suomessa olisikaan. ”Siellä ei mahtunut kuin makaamaan. Elintilaa jäi korkeintaan neliö, kun sinne oli ahdettu sänky, kaappi, pieni pöytä ja tuoli. Ja kusiämpäri.”
    Sellissä ei ollut ikkunoita eikä juoksevaa vettä. Kalterioven eteen Kimmo levitti pyyhkeen näkösuojaksi.
    Kimmon sadan neliön asunnossa Bulevardilla vessakin oli selliä suurempi.
    ”Kari Uoti laski, että minkeillä on kokoonsa nähden enemmän tilaa häkeissään kuin meillä.”
    Talousrikoksista tuomittu Kari Uoti on Sörkan toverikunnan puheenjohtaja.
    Kimmon mukaan vangit tulivat keskenään toimeen: sooloilijat hoidettiin ”porukalla järjestykseen”. Silti hän oli jatkuvasti stressaantunut. Yksityisyyttä oli vain nimeksi, vieraita ihmisiä pyöri ympärillä ja moni sekoili huumeiden kanssa. Kaikkeen oli kysyttävä lupa ja vanginvartijat nipottivat pikkuasioista.
    Kimmoa korpesi sekin, että vangit eivät voineet juuri vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Toverikunta kokoontui kerran kuussa neuvottelemaan vankilan henkilökunnan kanssa, mutta menestys oli huono.
    ”Yleensä vankilan johtaja tyrmäsi meidän ehdotukset.” Vapautuville vangeille on jaettu huonot kortit, mutta Kimmolle on osunut pari jokeria käteen. Hän ei ole koukussa päihteisiin ja hänellä on työkokemusta. Vankilassa Kimmo kävi lukion puolessatoista vuodessa kirjoituksia vaille valmiiksi.
    Hän oli halunnut opiskella jo monta vuotta, mutta siviilissä siihen ei ollut aikaa.
    Kimmo kiittelee vankilan koulua pyörittäviä Mäkelänrinteen aikuislukion opettajia. ”He tukivat ja kannustivat. Ja vannottivat, etten jätä kirjoituksia kesken.”
    Ei Kimmo aiokaan. Vapauden alkuajat hän keskittyy maaliskuun ylioppilaskirjoituksiin. Pidemmälle hän ei ole elämää suunnitellut.
    ”Muista kuvioista on turha ruveta stressaamaan tässä vaiheessa. Kirjoituksiin asti sinnittelen kaverien avustuksilla ja pienillä kuluilla.”
    Päiviä tulee rytmittämään opiskelu Mäkelänrinteessä. Pakolliset kurssit Kimmo on jo suorittanut, jäljellä on preppauskursseja. ”Yhtä ruotsin kurssia voisin yrittää korottaa. Sain siitä kasin.”
    Hän harkitsee yliopistoon pyrkimistä. Kielet ja historia kiinnostavat.
    Töihin Kimmolla ei ole kiire. Ellei sitten Hollannissa. Jos elämä ei lähde Suomessa käyntiin, hänelle on tarjottu sieltä asuntoa ja työpaikkaa pienenä vastapalveluksena.
    ”Pidin suuni kiinni, eikä kukaan muu jäänyt mun lisäkseni nalkkiin”, Kimmo selittää.
    ”Pääsisin kokiksi yhteen ravintolaan. Se on ihan rehellistä työtä, verokortit ja kaikki.”
    Kimmo vilkaisee kelloaan. Se on jo kaksitoista. Ennen kavereiden tapaamista pitää hankkia pikapassi poliisiasemalta.
    Kimmo katoaa Hakaniemen metrotunneliin. Ilman lippua.
    ”Roistojahan tässä ollaan.”

Vankila jättää jälkensä

Uudella projektilla yritetään auttaa vankeja sopeutumaan yhteiskuntaan
    Vapauteen astelevan vangin tiellä on monta kiveä, johon kompastua. Keskimäärin 70 prosenttia vankilasta vapautuneista palaa tiilenpäitä laskemaan. Nuorilla luku hipoo 90 prosenttia.
    Tampereen yliopiston tutkijan Tapio Kuuren tutkimuksen mukaan neljäsosa vapautuneista tekee vankeuteen johtavan rikokseen kahden kuukauden sisällä vapautumisesta.
    He ovat taparikollisia, joilla ei ole edes aikomusta muuhun. Rikokset tehdään ilman suuria suunnitelmia, usein humalassa.
    Kaksi prosenttia vangeista tekee rikoksensa heti ensimmäisenä päivänä. ”Kaverit odottavat jo vankilan porteilla”, Kuure sanoo.
    Riski tehdä rikoksia putoaa kahdeksan kuukautta vapautumisen jälkeen, kolmen vuoden kuluttua se on jo olematon.

Entisen vangin ei ole helppo saada otetta normaalista elämästä, vaikka sitä haluaisikin.
    ”Yhteiskunta tekee sen heille mahdollisimman vaikeaksi. Se muistuttaa jatkuvasti, että ’mokasit kerran, kanna siis ristiä loppuelämäsi'”, Oulun sosiaalialan osaamiskeskuksen kehittämispäällikkö Margit Kyngäs kuvailee. Hän seurasi väitöskirjassaan vapautuvien vankien elämää neljän vuoden ajan.
    Ensimmäinen ongelma on asunnon löytäminen. Kaupungin vuokra-asuntoa ei saa, jos rästissä on maksamattomia vuokria tai on saanut joskus häädön. Vapailta markkinoilta on vaikea hankkia kämppää, jos luottokelpoisuus on mennyt vahingonkorvausten takia. Monella vapautuvalla on isot velat.
    ”Eräs kaveri riehui yhdessä illassa itselleen puolentoista miljoonan markan vahingonkorvausvelat. Tavallinen ihminen ei pysty millään maksamaan sellaista summaa”, Kyngäs sanoo.
    Velkajärjestelyyn ei pääse, jos on velkaantunut rikoksia tekemällä.
    ”Jos vanki sitten yrittää ryhtyä rehelliseksi, se tarkoittaa loppuelämän sinnittelyä muutamalla tuhannella markalla, joka jää voudilta. Käytännössä velkaantuneen vangin on pakko siirtyä harmaille markkinoille.”
    Työnsaanti on vankilan jälkeen vaikeaa. Moni Kynkään haastattelema vanki oli joutunut näyttämään työnantajalle otetta rikosrekisteristä.
    Rikokset näkyvät rekisterissä useita vuosia – yli viiden vuoden tuomiot 90-vuotiaaksi asti.

Kriminaalihuoltolaitoksen tehtävänä on huolehtia vapautuvista vangeista ja estää uusintarikollisuutta. Ainakin periaatteessa. Käytännössä kriminaalihuoltolaitoksen resurssit riittävät vain ehdonalaisvalvontaan, muu apu jää usein antamatta.
    ”Meillä ei ole resursseja, vaikka tarvetta on laajempaan apuun”, sanoo sosiaalityöntekijä Helena Halme.
    Halme valvoo 50 entistä vankia. Halmeen mielestä sopiva määrä olisi 30. Silloin aikaa ja voimia riittäisi valvottavien yksilölliseen apuun asunto-, työ-, päihde- ja koulutusasioissa.
    Onneton tilanne on huomattu myös oikeusministeriössä. Ministeriö käynnistää syksyllä viidessä seutukunnassa ”Yhteistyössä rikoksettomaan elämään” -kokeilun, joka jatkuu vuoteen 2005 asti.
    Rikosseuraamusviraston kriminaalihuoltojohtajan Lasse Rautniemen mukaan hankkeella halutaan parantaa yhteistyötä viranomaisten välillä.
    ”Pulmana on, että eri viranomaiset toimivat sinänsä järkevästi, mutta vain omasta näkökulmastaan. Silloin tulee ristikkäisiä ratkaisuja”, Rautniemi sanoo.
    Kullekin seutukunnalle perustetaan pari uutta virkaa, joiden haltijoiden tehtävänä on katsoa vangin tilannetta koko elämänkaaren kautta ja koordinoida eri viranomaisia yhdensuuntaisiin ratkaisuihin. Lisäksi vankien parissa työskentelevien koulutusta lisätään. Myös uusia vangeille suunnattuja sosiaalipalveluja esimerkiksi asumisessa kehitetään.
    ”Hankkeen aikana kartoitetaan kuinka paljon on tarvetta kehittää palveluita, joita Suomessa ei tällä hetkellä ole.”
    Vastuu vankien kotiuttamisesta siirtyi valtiolta talousvaikeuksien kanssa painiville kunnille 1990-luvulla. Vangeille suunnattuja palveluja lakkautettiin. Nyt valtion ja kuntien yhteistyötä on tarkoitus lisätä.
    Rautniemi on luottavainen ”Yhteistyössä rikoksettomaan elämään” -hankkeen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi Ruotsista on saatu hyviä tuloksia vastaavista kokeiluista.
    ”Huomattava osa vangeista on sellaisia, joita voidaan auttaa.”

Antti Helin
Kuva Tiina Palomäki