Ensin Antarktikaan rakastuu ja sitten se särkee sydämen. Särkee sen ensin niin kuin maailma aina – esimerkiksi niin että Etelämantereelle lähtee tekemään jotain erikoista ja jännittävää ja romanttista, ja perillä saakin huomata että työ on rankempaa ja ikävämpää raatamista kuin mikään mitä on ennen tehnyt, parhaimmillaankin huoltomiehen hommaa mutta ei yleensä mitään läheskään niin mielenkiintoista.
Näin alkaa Kim Stanley Robinsonin Etelämantereesta kertova scifi-romaani Antarktika.
Tällaistako elämä Etelämantereella on?
Harmaisiin housuihin ja pikeepaitaan pukeutunut silmälasipäinen geologi Saku Vuori, 26, hymyilee: ”Ainakin se on kaikkea muuta kuin extreme-urheilua. Riskit yritetään minimoida.”
Tutkija ei ole kerännyt Etelämantereelta työkseen kokemuksia vaan kiviä.
Parina viime syksynä näihin aikoihin Saku Vuori on jo odottanut kesää, joka alkaa maapallon toisella puoliskolla joulukuussa. Vuori matkusti jäämantereelle suomalaisten tutkijoiden Finnarp-retkikunnassa.
Vuori osoittaa työhuoneensa seinällä roikkuvalla kartalla kohtaa 73° eteläistä leveyttä ja 13° läntistä pituutta. Siellä sijaitsee suomalainen Etelämantereen tutkimusasema Aboa.
Aboa on pieni parakkikylä silmiä särkevän valkoisten jääkenttien keskellä. Se rakennettiin vuonna 1989 Kuningatar Maudin maalle, Basen vuoren päälle mannerjäätikön reunaan. Matkaa etelänavalle on parituhatta kilometriä.
Suomi liittyi 1980-luvulla Etelämanner-sopimukseen, jonka mukaan Etelämanner on demilitarisoitu ja tutkimukselle omistettu alue. Sopijamaiden on tehtävä tutkimusta mantereella. Aboa on houkuttanut geologien lisäksi lumen ja jään tutkijoita, ja lumilakeuksilla on tehty esimerkiksi aerosoli- ja painovoimamittausta.
Saku Vuori päätyi Etelämantereelle osin sattumalta, vaikka kivet ovat olleet rauhallisen miehen intohimo neljävuotiaasta. Korsolaispoika vietti kesät mökillä Mäntyharjulla. Kyläkaupassa eräs isäntä esitteli kiiltelevää spektroliittia. Pikku-Saku etsi ”timantteja” lähimetsistä.
Vanhempana Vuori teki geologian gradun Hyvinkään gabro-kivistä. Kun tutkijan paikkaa Etelämantereen kivien parissa tarjottiin, Vuori ei pohtinut vastausta pitkään.
Tänä syksynä Vuori tutkii Etelämantereelta keräämiään kiviä geologian laitoksella Kumpulassa. Vastaavanlaisia tummia kiviä käytetään suomaisissa saunoissa
kiuaskivinä.
Tutkijan silmissä kivet eivät ole arkisia. Mikroskoopissa kiven pinta on kuin moderni maalaus: liloja, keltaisia ja vihreitä laikkuja, joita mustat palkit halkovat. Saku Vuori kertoo, että 180 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Amerikka, Afrikka, Intia, Australia ja Etelämanner olivat yhtä Gondwana-mannerta. Kun manner repesi, maan sisältä purkautui laavaa. Maan sisälle jäänyt laava kiteytyi kiviksi, näiksi gabroiksi.
”Tapahtumat ovat avain myös muihin maapallon 4,5 miljardin vuoden historian aikana tapahtuneisiin mannerten repeämisiin.”
Elämä Etelämantereella on sekoitus äärimmäisiä luonnonoloja ja päivästä toiseen toistuvia rutiineja. Kesällä aurinko ei laske jäälakeuksilla lainkaan.
”Tuntuu kuin heräisi aina samaan pitkään päivään”, Vuori sanoo
Pilvisellä säällä maa ja taivas ovat yhtä valkeat. Varjot katoavat eikä maan korkeuseroja näe. Ihmiset kompuroivat valkoisessa maastossa kuin pimeässä metsässä. Ilmiötä kutsutaan white outiksi.
Tutkimusaseman seuduilla lämpötila on kesällä -5 astetta, mutta myrskyt nousevat nopeasti. Ne kestävät pari kolme päivää, ja tuuli paiskoo kuivaa lunta 30 metrin sekuntivauhdilla.
”Myrskyllä ei voi kuin pysyä sisällä juomassa kaffepullaa. Se hermostuttaa.”
Etelämantereelle lähtijät joutuvat lääkärintarkastuksen lisäksi psykologiseen testiin. Matkalla tarvitaan pitkää pinnaa, sillä kymmenpäinen seurue on tiiviimmin yhdessä kuin seikkailuohjelmien kilpailijat. Hermojen on kestettävä niin bensiinin loppuessa helikopterista kuin ahtaiden parakkien arjessa.
Aamupuuron ja vitamiinipillereiden jälkeen – tuoretavaraa puolentoista kuukauden retken aikana ei näe – tutkijat huoltavat varusteita, suunnittelevat retkiä, täyttävät generaattoria polttoaineella, laittavat ruokaa ja korjaavat laitteistoa. Iltaisin he katsovat videoita ja kirjoittavat fakseja kotiin. Pienellä asemalla tutkijat toimivat myös huoltomiehinä.
”Tynnyrin pyöritystä on tosi paljon. Kun on saanut polttoainetynnyrit pyöritettyä generaattorille, tyhjennettyä ja pyöritettyä takaisin, pitääkin jo melkein aloittaa alusta”, Vuori sanoo.
Hän hymyilee: ”Vessan 200 litran jätesäiliön kanssa saa hikoilla myös, sillä Etelämantereelle ei tietenkään jätetä roskia.”
Arki katkeaa kenttäretkillä. Lumilakeuksille matkataan helikopterilla, moottorikelkalla tai tela-ajoneuvoilla. Yöllä jää heijastelee sinistä valoa. Jää naksahtelee teltan ympärillä ja alla.
”Mielessä käy, että ollaankohan tässä railon päällä ”, Vuori irvistää.
Suurimmissa railoissa voi lentää helikopterilla, pienimmät ovat parikymmentä senttiä leveitä. Niiden päällä on lumikatto, joten railoja ei aina erota. Tutkijat liikkuvat turvavaljaissa ja tunnustelevat kepillä tietä.
”Silti astuin pari kertaa railoon. Se tuntuu ilkeältä, painottomalta. On palattava henkeä pidätellen, kun ei tiedä, kuinka iso railo lumen alla on.”
Juuri ennen kotimatkaa tutkijat juuttuivat lumimyrskyyn. He olivat viemässä varusteita rahtilaivalle, kun myrsky puhkesi. Saku Vuori makasi makuupussissa teltassa kolme päivää ja kuunteli tuulen ulvontaa. Siellä oli aikaa muistella tarinoita, joita Etelämantereella ei välty kuulemasta.
Kuten tarinaa eteläafrikkalaisesta nuorukaisesta, joka eksyi sadan metrin päähän maansa tutkimusasemasta ja jäätyi hengiltä. Tai kertomusta railoon pudonneista englantilaistutkijoista. Tai saksalaisesta joka konttasi lumimyrskyssä kymmenen metriä teltasta toiseen, ja eksyi.
Vuori haluaisi ajatella, että sellaisen jälkeen on muuttunut mies: ”Siellä ihminen on pieni ja suojaton. Oman kuolevaisuutensa ymmärtää, kun ei voi painaa nappia ja pysäyttää tapahtumia.”
Ja sitten on niitä toisenlaisia hetkiä, Saku Vuori sanoo.
Niitä, joiden vuoksi Etelämantereelle tekee mieli takaisin, purkkiruoasta ja railoista ja myrskyistä huolimatta. Saku Vuori ei usko käyneensä Etelämantereella viimeistä kertaa.
”On hetkiä, jolloin maisema ja valo ovat… Ne herkistävät aika suuria tunteita”, Vuoren otsa rypistyy.
Näitä juttuja on hieman vaikea selittää. Turvaudutaan siis kirjaan:
Silloin sydän särkyy vain koska jokin puristaa sitä niin kovasti, koska maailma on niin avara ja puhdas ja kaunis ja koska sellaiset hetket kiitävät ohi niin nopeasti, koska niitä on mahdotonta kuvitella ennalta ja mahdotonta muistaa jälkeenpäin, eikä niitä saa koskaan takaisin, ei koskaan, ei koskaan koko elämänsä aikana. Niinkin voi särkeä sydämensä – samalla hetkellä kun huomaa, että on kaikesta huolimatta rakastunut Antarktikaan.
Suomalaista Etelämantereen tutkimusta esitellään tiedekeskus Heurekassa 3.- 4. marraskuuta.
Kim Stanley Robinson: Antarktika.
Suomentanut Jaakko Kankaanpää.
Otava (2000), 182 mk.
Kirsikka Saari
