02. helmikuuta 2001
Teksti:

Lama ei ole ohi. Ainakaan se ei ole hellittänyt otettaan nuorista: joka viides 20-24-vuotias suomalainen sai toimeentulotukea vähintään kuukauden ajan vuonna 1999. Myös hieman vanhemmat, 25-29-vuotiaat, asioivat ahkerasti fattassa. Heistä melkein 15 prosenttia kävi tukiluukulla.
    Sitten pahimpien lamavuosien kaikkien toimeentulotuen saajien määrä on pienentynyt. Vuonna 1996 toimeentulotukea saaneita kotitalouksia oli lähes 350 000. Nyt niitä on 290 000. Tosin jaetun tuen kokonaismäärä on pysynyt koko ajan suunnilleen kolmessa miljardissa markassa.
    Nuorten tilanne on parantunut yhtä nopeasti ­ tai hitaasti ­ kuin kotitalouksienkin. Vuonna 1996 toimeentulotukea haki yli 75 000 20-24-vuotiasta. Toissa vuonna vielä yli 60 000 nuorta teki samoin.
    ”On se hätkähdyttävää, että edelleen joka viides nuori joutuu turvautumaan tähän viimeiseen tukimuotoon”, kehittämispäällikkö Mika Gissler Stakesista myöntää.
    Toimeentulotuki on suorassa yhteydessä työttömyyteen, Gissler kertoo. 15-24 vuotiaista nuorista lähes 15 prosenttia oli viime vuoden loppupuolella Tilastokeskuksen mukaan työttömänä. Ilman niin sanottua kausivaihtelua työttömiä nuoria oli 21 prosenttia.
    Mitä parempi työllisyys, sitä harvempi hakee fattasta rahaa. Toimeentulotukiluukulle ajautuvat yleensä nuoret, jotka ovat pudonneet koulutusputkesta eivätkä saa töitä. ”Eihän työttömyyskorvaus, peruspäiväraha, riitä elämiseen”, Gissler sanoo.
    Toimeentulotukitilastoja ja työttömyystilastoja onkin helppo verrata keskenään. Ongelmat ovat samoilla alueilla: kun työtä ei ole ja toimeentulo puuttuu, myöskään koulutukseen hakeutuminen ei onnistu.
    ”Vaikka meillä opiskelu on käytännössä huippuhalpaa, se on silti sidoksissa perheen varallisuuteen ja koulutustasoon”, Gissler muistuttaa.

”Vaarana on, että syntyy alueita, joissa ei yksinkertaisesti ole töitä ja joille ongelmat kasautuvat ja ihmiset syrjäytyvät”, Gissler sanoo ja viittaa Tanskassa ja Britanniassa tehtyihin tutkimuksiin. Niiden mukaan köyhyys ja työttömyys kasaantuvat tietyille alueille ja jatkuvat sukupolvesta toiseen.
     Suomessa suunta on sama. Muun muassa Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa on kuntia, joissa yli 20 prosenttia asukkaista saa toimeentulotukea.
     Esimerkiksi Outokummun kaupungin johtavan sosiaalityöntekijän Juhani Pääkkösen mukaan Pohjois-Karjalan ihmisillä ei mene vieläkään paremmin. ”Ei täällä työllisyys ole parantunut. Eniten toimeentulotuen tarve on vähentynyt, kun väestö on muuttanut työn perässä Helsinkiin”, Pääkkönen sanoo.
     Nuorten joukossa toimeentulo-ongelmat näkyvät ensimmäiseksi. ”Eiväthän esimerkiksi eläkeläiset toimeentulotukea hae. Eläkeläisillä on usein omat asunnot, heillä ei ole velkoja, ja eläke takaa heidän toimeentulonsa. Nuorilla ei ole mitään”, Pääkkönen miettii.
    Kodista irtautuessaan ihmiset ovat köyhimmillään.
    Pahimmassa tilanteessa ovat Pääkkösen mukaan ne alle 25-vuotiaat nuoret, joilla ei ole koulutusta, ammattia, eikä työtä. Ikänsä puolesta he eivät saa myöskään työttömyysturvaa.
    Mutta kaikki ei ole laman syytä. Myös nuorten asenteissa on tutkija Mika Gisslerin mukaan korjaamisen varaa: ennen tehtiin sitä työtä, mitä saatiin. Nyt materialistiset nuoret kysyvät aina ensiksi, mitä mistäkin maksetaan.
    Jos sossusta saa tarpeeksi hyvän toimeentulon, huono työ ei kiinnosta. Ja toisin kuin vanhemmat sukupolvet, nuoret eivät näe sossussa käymisessä mitään häpeällistä tai väärää.
    Ja jotkut ovat vain yksinkertaisesti luovuttaneet. Tutkijat kertovat siitä, kuinka osaa nuorista palkkatyö tai kouluttautuminen ei edes kiinnosta. Samaa sanoo myös johtava sosiaalityöntekijä Pääkkönen: ”Kovasti olemme yrittäneet pähkäillä, miten tällaisia nuoria voitaisiin auttaa.

Heikki Valkama
Kuvitus Hans Nissen

”Kun ei ole moneen päivään syönyt,ei jaksa hävetä”

Joensuulainen Sari, 23, haaveili kouluikäisenä eläinlääkärin työstä. Toisin kävi. Nyt hänellä ei ole tietoa ammatista, ja viimeiset viisi vuotta ovat kuluneet työttömänä, työharjoittelussa tai erilaisilla kursseilla.
    Melkein ammatin Sari hankki yläasteen jälkeen Joensuun käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa. Hän ehti kuluttaa koulunpenkkiä lähes kolme vuotta, mutta lopetti kesken vakavien perheongelmien takia.
    Sari oli 18-vuotias, kun hän meni ensimmäisen kerran pyytämään sosiaalityöntekijältä rahaa elämiseen. ”Muutaman kuukauden jälkeen pääsin onneksi työharjoitteluun kaupungin Nuorisoverstaalle ja sen jälkeen joensuulaiseen pajaan tekemään käsitöitä”, hän kertoo.
    Työharjoittelun jälkeisen kesän Sari näytteli työmarkkinatuella eu:n tukemassa Teatteri Traktorissa. Teatteri kiersi pyörillä ympäri Itä-Suomea, ja Sarista tuntui, että melkein joka päivä aurinko paistoi. Syksyllä piti taas hakea toimeentulotukea.
    ”Talvella pääsin onneksi työharjoitteluun Kaupunginteatterin puvustamoon, sillä oli tosi masentavaa vain istua kotona. Kun ei aamulla ollut hyvää syytä nousta sängystä ajoissa, niin yöuni vain venähti, ja lopulta vuorokausirytmi meni ihan päälaelleen.

”Puvustamossa harjoittelun jälkeen sari eli jälleen toimeentulotuella, mutta seuraavana syksynä hän osallistui työvoimatoimiston järjestämälle Työhön ja koulutukseen -kurssille.
    ”Koulutuksessa oli paljon nuoria, jotka ei tienneet, mitä he elämältään haluavat. Onneksi kurssin vetäjät olivat tosi auttavaisia ja ymmärtäväisiä”, Sari sanoo.
    Niin hyödyllinen kurssi ei kuitenkaan ollut, että Sari olisi löytänyt oman alansa ja uuden opiskelupaikan. Itseluottamus oli mennyt.
    ”Yhden koulun keskeyttämisen jälkeen olin vakuuttunut siitä, ettei mulla ole riittävästi pitkäjänteisyyttä ja itseluottamusta viedä mitään koulua loppuun”, hän sanoo. ”Nyt onneksi tuntuu siltä, että pystyisin ryhtymään niin pitkälliseen projektiin kuin ammatin hankkiminen.
    ”Välillä Sari vietti jälleen kesän Teatteri Traktorissa ja liftasi sen jälkeen syksyllä Norjaan. Norjasta matka jatkui Prahaan. ”Prahassa elin satunnaisilla hanttihommilla. Tein myös itse keramiikkaa ja myin sitä kaduilla turisteille”, Sari kertoo.
    Lähes vuoden kestäneiden reissujen jälkeen Sari palasi Joensuuhun ja pääsi taas toimeentulotuen piiriin. Sitten alkoi Työvoimatoimiston järjestämä yrittäjäksi valmentava kurssi, joka lähinnä pelästytti.
     ”Kurssilla selvisi, ettei ainakaan minusta ole yrittäjäksi. Olin haaveillut omasta tilaustöitä valmistavasta putiikista, mutta käsitin kurssilla, että yrittäjyys vaatii hirveästi eri alojen asiantuntemusta. Ja sitten olisi vielä ainainen pelko liikkeen nurinmenosta.

”Sari on miettinyt usein, olisiko hänen elämäntilanteensa nyt toinen, jos hän olisi käynyt koulun loppuun. Toisaalta entisten luokkatovereiden tilanne ei välttämättä ole paljon parempi: moni heistä elää työttömyyskorvauksella tai tekee satunnaistöitä.
    ”Ehkä tämä on vain mun tapani aikuistua ja miettiä mikä on se oma juttu. En ole hirveästi ryhtynyt katumaan ratkaisujani, tai muuten sitä pitäisi ryhtyä vihaamaan itseään.
    ”Sarin mielestä toimeentulotuella elämiseen liittyy vieläkin häpeää: ovathan suoritukset paljolti ihmisen arvon mitta. Onneksi häpeämään kehottajat ovat kuitenkin lähinnä lehtien palstoilla. Ihan lähipiirissä ei ole ketään, jolle pitäisi koko ajan olla puolustautumassa.
    Sosiaalitoimiston luukulla ei silti koskaan ole mukava käydä. ”Mutta silloin kun sinne menee, rahat ovat niin vähissä, että ei ole ehkä moneen päivään syönyt juuri mitään. Silloin ei jaksa paljon häpeämistä ajatella.
    ”Pohjois-Karjalan ankea työtilanne näkyy Sarin kaveripiirissä: moni on samassa tilanteessa kuin Sari ja Joensuusta poismuuttaminen on vakiopuheenaihe.
    Nyt Sari haaveilee teatteripuvustajan ammatista, mutta teatterilavallakin olisi mukava olla. Ensi syksynä alkaa uudenlainen teatterialan koulutus, johon hänet on hyväksytty mukaan.

Minna Jäppinen