16. helmikuuta 2001
Teksti:

Olen lyhyt, vähän pyöreä ja rintava nainen. Mutta millainen mies olisin? Olisinko Elvis, Marlboro-mainosten lehmipoika vai vanhojen gangsterileffojen borsalinon lierin alla lymyävä sankarietsivä?
     Ehkä haluaisin olla samanlainen mies kuin isäni isä, joka on kuvissa isoäitiäni päätä lyhyempi. Tahdon olla armoitettu jutunkertoja, vähän hullu, lauluja rakastava, vaimon rintojen väliin mahtuva mies. Tahdon olla sarkahousumies, henkselimies, mies heinäpellon laidalla paita hiestä märkänä.
     Etsin kuvia viime vuosisadan alun suomalaismiehistä. Heillä ei ole pikkutakkia, vaan ylös asti napitettu musta liivi valkoisen paidan päällä. Housunlahkeet on tungettu kippurakärkisiin pieksuihin. Hatut ovat pyöreää lippismallia ja takit isoja mustia laatikoita. Monissa kuvissa näkyy henkseleitä.
    Lähden etsimään vaatteita kirpputoreilta. Se ei ole ihan yksinkertaista. Tyyliltään sopivan vanhoja vaatteita on vaikea löytää, joten tyydyn kompromisseihin: mustat miesten housut, valkoinen siisti paita, musta pieni liivi paksua kangasta ja ruudullinen lippis.
    Pieksut, henkselit ja miesten takin saan lainaksi ystäviltä. Puukko ja tuppi ovat isoisän perua.

Tavallisesti vaatteet tekevät miehen, mutta tällä kertaa ne eivät riitä. Minun on myös opittava käyttäytymään kuin mies. Opettajan valinnassa ei tarvitse tehdä kompromisseja: hän on newyorkilainen Diane Torr, joka on tullut Teatterikorkeakouluun opettamaan ruotsinkielisen osaston naisopiskelijoille miesroolien omaksumista ja pitää samalla myös kaksi kaikille avointa viikonloppukurssia.
    Haaveeni vuosisadan alun suomalaisesta miehestä romuttuu heti kättelyssä. ”Emme tee täällä fantasiahahmoja. Pyrimme luomaan miehen, joka menee täydestä kadulla ja kapakassa”, Torr sanoo.
    Jätän kuitenkin pieksut jalkaan ja puukon vyölle. Uskottelen Torrille ja itselleni, että suomalainen pelimanni voisi käyttää niitä.
    Alkajaisiksi Torr liimaa ylähuuleeni pienet viikset, ja siinä samassa alan tuntea oloni oudon miehekkääksi. Itse asiassa olen niin seksikäs, ettei peilaamisesta meinaa tulla loppua.
    Naamani ja vaatteeni ovat eri paria: pieksuista ja puukosta huolimatta näytän viikset kasvoillani enemmän taskukokoiselta Tom of Finland -hahmolta kuin eteläpohjalaiselta pelimannilta.
    Seuraavaksi sidomme rinnat. Autamme toisiamme kiristämään ideaalisiteitä, ja rinnat peittyvät suorasukaisten kommenttien säestyksellä. Yhdellä meistä on komeat rinnat, joita on mahdotonta saada piiloon. Toisella taas on kadehdittava lautarinta, johon sidettä ei tarvita kuin nimeksi.
    Ensin siteeni kiristää niin, että minun on vaikea hengittää. Sitten se putoaa paikoiltaan, kun liikun. Vasta kolmannella kerralla sidos onnistuu.
    Olen tehnyt itselleni peniksen tunkemalla pumpulia kortsun sisään. Työnnän sen pikkuhousuihini. Kun vedän housut jalkaan, täytetty kortsu narisee ikävästi ja tuntuu kummalliselta mutta näyttää hyvältä lahkeessa.
    Kun kaikilla on viikset, ideaalisiteet ja molot paikoillaan, alamme opetella miehistä käytöstä. Torr poistuu huoneesta ja kohta sisään astuu Danny King. Hän on röyhkeä amerikkalainen vaatealan liikemies, joka on tullut ottamaan selvää suomalaisesta pukeutumisesta
    Torr kehottaa meitä tarkkailemaan, miten hän liikkuu Danny Kinginä. ”Miehet saavat koskea kaikkeen. Kaikki on olemassa vain teitä varten, teidän kosketustanne ja katsettanne varten. Voitte liikkua maailmassa kuin se olisi teidän. Ja se onkin.”
    Danny King astelee lattialla itsevarmana. Jalka tapaa lattian kantapää edellä. ”Tämä kohta on minun, ja tämä. Naiset kävelevät usein kuin he yrittäisivät välttää lattian koskettamista.”
    Esittelemme itsemme miehinä ja harjoittelemme miehisiä elkeitä: kävelemistä väistämättä ja arastelematonta otetta kahvikupista.
    Sitten lähdemme ravintolaan. Käyn ensi töikseni ostamassa askin punaista Marlboroa. Hetken tuntuu, että menen täydestä Tuomo Vuorelana, vaikka en uskallakaan katsoa myyjää röyhkeästi silmien väliin niin kuin on opetettu. Uskottavimmillani olen mennessäni miesten vessaan, kun siellä ei ole muita.
    Vähitellen huomaan tarjoilijoiden suhtautuvan meihin kuten aikuiset suhtautuvat leikkiviin lapsiin: he ylinäyttelevät repliikkejään samalla tavalla kuin me röyhtäilemme liioitellun äänekkäästi ja istumme jalat korostetun leveässä haara-asennossa.

Helsinkiläisissä lesbopiireissä viiksiin ja partoihin on sonnustauduttu genderblender-bileissä ainakin viiden vuoden ajan. Miehen ja naisen juhla-asuihin pukeudutaan puolestaan vuosittaisissa Glamour-juhlissa.
     Myös drag kingejä on ollut Suomessa jo 1990-luvun alusta lähtien. Mutta ensimmäinen varsinainen drag king -kilpailu, jossa naiset pukeutuvat miehiksi, järjestettiin Tribadien yöt ja päivät -lesbokulttuuriviikoilla viime syyskuussa. Osallistuin kilpailuun O. Virran hahmossa ja esiinnyin Vieraat miehet -orkesterini kanssa. Näytin O. Virtana siloposkiselta pojalta, mutta onnistuin vakuuttamaan tuomariston: voitin kilpailun.
    Sain kokonaisvaltaisia kicksejä, kun pukeuduin smokkiin ja mirriin ja tulkitsin naiselle suunnattuja rakkauslauluja tummaksi treenaatulla äänellä. Kilpailun jälkeen minua harmitti vain se, että transvestiitin nimitys on varattu naiseksi silloin tällöin pukeutuville miehille.
    Siinä missä naiseksi pukeutuvien miesten drag queen -kulttuuri on melko vakiintunutta, drag kingit tunnetaan huonommin, vaikka lesbokulttuurien traditiot ovat elättäneet lukuisia muunnelmia naisruumiin maskuliinisuudesta.
    Esimerkiksi 1950-luvulla amerikkalaisten työväenluokkaisten lesbojen keskuudessa elänyt butch-femme-kulttuuri jakoi naisia rakastavat naiset heteromaailmasta tuttuihin maskuliinisiin ja feminiinisiin rooleihin. Keski- ja yläluokkaiset lesbot eivät jaottelusta pitäneet. He kavahtivat butchien miehekkyyttä, koska uskoivat sen vahvistavan lesbostereotypioita.
     Suomalaisissakin lesboissa on naisia, joita häädetään ulos naistenvessoista. Osa heistä määrittelee itsensä butchiksi, suomalaisittain rekaksi tai putsiksi. Putsit eivät ole transseksuaaleja, jotka tuntevat olevansa miehiä ja haluavat korjata sukupuolensa hormoneilla ja leikkauksella. He ovat naisia, jotka pukeutuvat maskuliinisesti arjessa ja joita näkee hameessa korkeintaan karnevaaleissa.
    Kaiken kaikkiaan butch-femme-genre ei kuitenkaan ole juurtunut Suomeen ainakaan alkuperäisessä muodossaan. Erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla femmeyttä karsastettiin helsinkiläisessä lesbokulttuurissa. Nykyään androgyyni, myös heteroiden suosima unisex-linja on yöelämässä viihtyvien suomalaisten lesbojen suosituin ulkoinen koodi.
    Mutta olipa nainen butch, femme tai androgyyni, lesbojen ulkoisissa merkeissä ja identiteetin rakentamisessa ei ole kysymys heterokoodien uskollisesta kopioinnista. Olennaista on varioimisen ja toisin toistamisen viehätys ja voima.

Drag king -kurssin toisena päivänä pukeudumme viiksiin omatoimisesti. Leikkaan vaaleasta hiuspalmikosta lyhyitä karvoja, sivelen ylähuuleeni liimaa ja töpöttelen haivenia paikoilleen. Tulos on liian vaalea. Toiseen karvakerrokseen leikkaan mukaan omia hiuksiani saadakseni viiksiini luonnollisen, minulle sopivan sävyn.
    Rakastun viiksekkääseen peilikuvaani yhä enemmän. Eleisiin keskittyminen on kuitenkin vaikeaa. Miten kukaan voi olla hymyilemättä koko ajan? Miten katsotaan ihmisten lävitse? Miten näytetään jatkuvasti varautuneelta ja laskelmoivalta ja liikutaan kuin robotti? En muista ystäväpiiristäni yhtään näin jähmeää ja ilmeetöntä miestä.
    Kun jalkaudumme taas kaupungille, tehtävämme on tarkkailla miesten eleitä. Ratikkamatkalla Sörkasta Punavuoreen huomaan, että Torrin opetuksessa on perää: suurin osa miehistä istuu ja liikkuu kuin pienet mekaaniset maailmanvaltiaat.
    Hahmomme näyttävät ja tuntuvat jo todellisemmilta kuin eilen. Alamme tulla miehisesti juttuun keskenämme. Ysi-baarissa osaa meistä kutsutaan herroiksi, mutta pieksuilleni naureskellaan trendikahviloissa.
    Kurssin jälkeisellä viikolla Torrin kouluttamat Teatterikorkeakoulun ruotsinkieliset jatko-opiskelijat kisaavat drag-kuninkuudesta Lost & Foundissa. Olen paikalla viiksissäni, mutta rohkeuteni pettää viime tingassa enkä osallistu kisaan: näyttelijät vaihtavat rooleja työkseen, joten he painivat eri sarjassa minuun verrattuna.
    Kisan voittavat työttömiltä huumenuorilta näyttävät Micke ja Råttan. Suosionosoitusten vaiettua he rientävät pukuhuoneeseen, pukeutuvat omiin vaatteisiinsa ja muuttuvat Sonja Ahlfohrsiksi ja Ida Lökeniksi.
    Illan edetessä viihdyn lainahenkseleissäni hetki hetkeltä paremmin enkä ikävöi huulipunaa ja ripsaria. Kiskon raakaa koskenkorvaa minulle henkselit lainanneen naisen kanssa ja tunnustan hänelle kotiutuneeni karvaiseen olemukseeni erinomaisesti. Hän lahjoittaa henkselit minulle omaksi.
    Vähitellen ravintola tyhjenee drag-kilpailun yleisöstä ja sisään alkaa virrata myöhäisillan asiakkaita. Humallun hieman enkä jaksa enää näytellä ilmeetöntä vahanukkea, jotta menisin täydestä. Ihmiset tirskuvat minut nähdessään. Johtuuko se pieksuistani, vai olenko viiksineni väärässä paikassa? Astunko häiritsevälle rajalle, jos pukeudun viiksiin ihan muuten vaan?

Salome Tuomaala
Kuvat: Aurora Reinhard