16. marraskuuta 2000
Teksti:

Kun kymmenen vuotta sitten ryhdyin kasvissyöjäksi, tunsin itseni heti paljon vapaammaksi ja onnellisemmaksi olentona, josta tulee auttamatta jonkinlainen mies.
    Koska tunne oli epäselvä, perustelin päätöstäni eläinten oikeuksilla. En halunnut osallistua siihen tapahtumaketjuun, jossa kauniit eläimet muutetaan ensin ”lihaksi” ja sitten ihmisten ulosteiksi. Perustelu on sama, jos sitä kysytään nyt, mutta mieheksi tuleminen ahdisti minua syksyllä 1990 yhtä paljon kuin lihateollisuuden väkivalta. En tahtonut ajatella, toimia ja haluta niin kuin miehen kuuluu, koska se tuntui minusta mauttomalta ja väärältä.
    Vastassani oli paksu kerros myyttistä ajattelua. Ympärillämme vaimeasti raksuttava merkityskoneisto vaatii miehiltä asevelvollisuuden suorittamista ja valmiutta väkivaltaan. Miehen on kyettävä lyömään hyökkääjää, tappamaan ja armahtamaan.
    Samalla tuo koneisto myöntää miehille ääneen lausumattoman etuoikeuden käyttää toisten ruumiita hyväkseen, ohittaa heidät persoonallisina yksilöinä, syödä lihaa ja kuluttaa pornografiaa. Lihansyönnin ja pornografian mytologioissa aktiivinen subjekti on aina mies. Analogiat ovat syviä ja konkreettisia: porno tehdään naisista niin kuin liha tehdään eläimistä.
    Jäädäänpä hetkeksi tähän. Siitäkin on kymmenen vuotta, kun Carol J. Adamsin teos The Sexual Politics of Meat ilmestyi Yhdysvalloissa. Minä luin sen vasta viime huhtikuussa. Adams kokosi kirjassaan hajanaiset merkitykset teoriaksi, jolle hän antoi nimen ”feministis-vegetaristinen kritiikki”. Hän vetosi aktivismin yhtenäisyyden puolesta osoittamalla, että feminismillä ja eläinoikeusajattelulla on yhteinen pohja: molemmat hyökkäävät patriarkaalista valtakulttuuria vastaan.
    Todellisuutemme on täynnä lihansyöntiä ja jäykkiä sukupuolirooleja tukevia kielellisiä, sosiaalisia ja visuaalisia rakenteita, joita Adams kutsuu ”lihan teksteiksi”. Tyylipuhtaita esimerkkejä ovat suurten lihantuottajien mainokset, joissa lihansyönti on jokamiehenoikeus ja joissa Nuuksion metsissä liikkuu alkuvoimainen lihansyöjämies. Sellaisia ilmaisuja kuin sakkoliha, femakko tai hyvä kinkku ei tarvitse erikseen alleviivata. Ravintola Sivuraiteen listalla on Tosi miehen vegetariana -niminen pizza, jossa on kinkkua, salamia ja pekonia. Ja niin edelleen. Mutta samalla asialla ovat ravintoympyrän kaltaiset valtion allekirjoittamat rakennelmat ja myyttiset hokemat, joiden mukaan ihmiset – etenkin miehet – todella tarvitsevat lihaa.
    Adamsin kirjasta on nyt julkaistu kymmenvuotislaitos, jonka uudessa esipuheessa Adams kirjoittaa saamastaan palautteesta. Toiset ottivat teoksen onnellisina vastaan, koska se tuki heidän intuitiotaan. Joidenkin mielestä The Sexual Politics of Meat ”meni liian pitkälle”. Keskustelun kannalta neutraalia maaperää ei ole, sillä ihmiset joko syövät lihaa tai eivät. Välissä on vaikea hahmotusero. Lisäksi on miehiä ja naisia, jotka astuvat automaattisesti kaksi askelta taaksepäin kuullessaan sanan ”feminismi”.
    Eräässä esseessään Adams tekee vertauksen: ”Ronald Reagan, joka ei osannut ranskaa, tapasi François Mitterandin, joka osasi ranskan lisäksi englantia. Millä kielellä arvelette heidän keskustelleen?”
    Kasvissyöjät ovat yksikielisessä valtakulttuurissa eläviä kaksikielisiä ihmisiä, joiden on puhuttava ”englantia” tullakseen ymmärretyksi. Kun he puhuvat ”ranskaa”, heitä syytetään ylimielisyydestä tai moralisoinnista, jos heitä edes kuunnellaan.
    Ranskalainen tyylitaituri Jean Anthelme Brillat-Savarin, joka tosin osasi ”ranskaa” yhtä huonosti kuin Ronald Reagan, julkaisi vähän ennen kuolemaansa vuonna 1825 intohimoisen ja seikkaperäisen lihan tekstin Maun fysiologia, jossa ruokatarvikkeiden hierarkia huipentuu osmatsomiin, lihasta erittyvään myyttiseen uutteeseen. Osmatsomi on paitsi miehekkyyden, vallan ja nautinnon metafora, myös näiden kemiallinen edellytys.
    Uskollisena mietelmälleen ”kansakuntien kohtalo riippuu niiden tavasta ruokailla” Brillat-Savarin pohtii: ”On vaikea kuvitella kansaa, joka eläisi pelkästään leivästä ja vihanneksista. Mikäli sellainen kansakunta olisi olemassa, se jäisi vääjäämättä lihansyöjäarmeijoiden jalkoihin, kuten on tapahtunut hinduille, jotka ovat joutuneet vuoron perään kaikkien halukkaiden saaliiksi.”
    Laihuudesta keskustellessaan Brillat-Savarin toteaa, että ”naisille laihuus on hirvittävä onnettomuus, sillä kauneus merkitsee heille enemmän kuin elämä ja kauneushan on ennen kaikkea muotojen pyöreyttä ja ääriviivojen suloisia kaaria”. Lukijan mielessä viipyilee vielä samanlainen kuvaus paistetusta kalkkunasta, mutta Brillat-Savarin rientää antamaan ohjeita ongelman ratkaisemiseksi: ”Emme näe mitään syytä, miksi [naista] olisi vaikeampi lihottaa kuin kananpoikaa. Aikaa vain kuluu enemmän, mikä johtuu […] siitä, ettei häntä voi alistaa säännöllisesti yhtä voimaperäiseen käsittelyyn kuin noita uskollisia eläimiä.”
    Brillat-Savarinin rasismia ja seksismiä voi katsoa läpi sormien, sillä Maun fysiologia on sävytetty pirullisella parodisuudella, joka tekee tyhjentävän luennan mahdottomaksi. Gastronominen kieli kuitenkin paljastaa asian ytimen eli kulinaristisen transsubstaatio-opin: asiat todella muuttuvat, kun ne irrotetaan yhteyksistään ja nimetään uudelleen.
    Kun sian takajalka pakaroineen irrotetaan hänen ruumiistaan, siitä tulee ”kinkku”, jolla ei ole eettistä historiaa. Gastronomiset erikoisherkut, kuten hanhenmaksa ja juottovasikanliha, tuotetaan tunnetusti erikoisen helvetillisin menetelmin. Mutta tämä ei haittaa herkkusuuta, joka pysyttelee siinä todellisuudessa, jossa syödään ”sisäfilettä” eikä osia vainajan ruumiista. Se on fantasiamaailma, jota valtakulttuuri tukee avuliaasti.
    Kerron esimerkin. Jukka Mannerkorpi, Brillat-Savarinin suomentaja, kirjoitti kesällä Helsingin Sanomissa, että hanhenmaksantuottaja ”vain käyttää hyväkseen [ahmattimaisen] hanhen luontaisia taipumuksia” lihottaessaan lintua suuren rasvamaksan toivossa. Kuten tiedämme, hanhen (tai ankan) ”luontaisia taipumuksia” hyödynnetään työntämällä hänen mahalaukkuunsa paineilmapumpulla puoli kiloa rasvan ja maissin sekoitusta kaksi tai kolme kertaa päivässä. Kolmen viikon kuluttua lintu tapetaan. Seitsenkertaiseksi turvonnut maksa leikataan irti kuolleesta ruumiista ja laitetaan purkkiin mannerkorpien elämän rikastuttamiseksi.
    Mannerkorpi päättää kolumninsa näin: ”Jos lihasta, maksasta puhumattakaan, halutaan hyvää, eläimen tulee olla oloonsa tyytyväinen. Rääkätyn linnun maksasta tehty tuote olisi kelvoton, ja sen myynti loppuisi lyhyeen.” Voimme siis tuottaa seuraavan maksiimin: mitä tyytyväisempi eläin, sitä sairaalloisempi ja ”parempi” maksa. Gastronominen fantasia on aukoton. Oikea ja väärä asettuvat kuin luonnon lait palvelemaan nautintoa, jonka kulinaristi saa tietyn sisäelimen syömisestä.
    Olisiko valtalehti julkaissut hanhenmaksakolumnin, jos se olisi kirjoitettu toisella kielellä? Ei, koska silloin sen poliittiset merkitykset olisivat olleet häiritsevästi esillä.
     Mutta koska Mannerkorven teksti on kirjoitettu vallitsevan ideologian myötäisesti, sen asenteelliset typeryydet soljuvat ohi silmien kuin iloiset poutapilvet.
    Kun lihansyönnin sukupuolirakenteet eivät ole nenän edessä, ne ovat kulman takana. Television ruokaohjelmien seuraamisesta feministis-vegetaristisella silmällä on tullut uusi semioottinen harrastukseni.
    Ruoanlaiton mytologiassa haute cuisine -kokin stereotyyppi on mies, mutta kotona tai laitoskeittiössä ruokaa laittavan ihmisen stereotyyppi on nainen, vaimo tai äiti, joka kokkaa yhteisönsä, perheensä tai miehensä tarpeisiin. Keittotaidon ylin agentti on mies, Brillat-Savarinin hengessä operoiva mestari. Patakakkosessa asetelma oli klassinen: Jaakko Kolmonen juttelee mukavia ja pitää homman hanskassa, kun nainen nuijii kyljyksiä tai rypyttää karjalanpiirakoita.
    Moderni ruokaohjelma Makupalat on tuonut televisioon kaksi tavallista pulliaista, jotka pystyvät vahingossa laittamaan myös kasvisruokaa ja ihmettelevät, kun siinä ei ole ollenkaan lihaa ja se on silti hyvää.
    Semioottisesti vivahteikkain on silti Kokkisota, jossa julkkisvieraat saavat tuoda studioon viidelläkympillä ostamansa ainekset. Satu Lapilla oli omituinen aavistus lihan sukupuolipolitiikasta, kun hän toi ohjelmaan pässinkivekset. Hän käytti niitä miehisen vallan symbolina osoittaakseen olevansa seksuaalisesti itsenäinen ja voimakas nainen (eikä sellainen tissibimbo, jota hän julkisuudessa esittää).
    Vitsin heikkous oli siinä, etteivät pässinkivekset tosiasiassa ole mikään symboli vaan tietyn eläimen ruumiinosa – eläimen, jolla sukupuolestaan huolimatta ei ollut mitään tekemistä Lapin ”vastustaman” maskuliinisen valtarakenteen kanssa.
    ”Tulin vakuuttuneeksi siitä, että metaforat ja myytit todella tappavat”, tähdensi Susan Sontag esseessään Sairaus vertauskuvana. Kokkisodassa symboli vei joltain pässiltä ensin hengen ja sitten kivekset. Satu Lapille merkin konkreettisuus valkeni vasta, kun hänen piti syödä siivu gastronomisesti preparoidusta kiveksestä.
    Gastronomisten merkkien alla on aina tylympiä merkityksiä, jotka täytyy tuoda näkyviin, jos haluamme syödä rehellisesti. Ihmisenä olemisen ahdistus ja valinnanvapaus kiteytyvät syömisessä, kuten Carol J. Adams kirjoitti Sokrateen elämänohjeen päälle: ”Tutkimatta jätetty ateria ei ole syömisen arvoinen.”

Antti Nylén
anttinylen@hotmail.com

Kuva: Jussi J Karjalainen