Oikeissa elokuvamaissa kielteinen julkisuus eli bad press on yhtä tavallista kuin se, että aurinko menee välillä pilveen. Bad press on kriittisyyden, juoruamisen ja tutkivan journalismin yhdistelmä, jolta kukaan ei ole turvassa – eivät isot tähdet, eivät ohjaajalegendat eivätkä jättiyhtiöt. Hollywoodissa johtajien törttöilyt, takaiskut ja rajut yhteenotot vuotavat aina julkisuuteen, vaikka mahtimiehet kuinka yrittäisivät estää. Rehellisyys on ainoa ase bad pressiä vastaan.
Monesti bad press ympäröi elokuvaa jo ennen kuin kuvaukset alkavat. Pidemmän päälle siitä on kuitenkin myös hyötyä elokuvantekijöille, jos valmis työ paljastuu mainettaan vankemmaksi. Ilmestyskirja Nyt ei ole jäänyt historiaan pelkkänä näyttönä Francis Ford Coppolan suuruudenhulluudesta ja organisaatiokyvyttömyydestä, vaikka ohjaajan kalliit haparoinnit saivat kuvauksien aikana enemmän palstatilaa kuin taiteelliset visiot. Dancer in the Darkin katsojaluvut tuskin kärsivät siitä, että Björkin ja Lars von Trierin tulenaroista väleistä tiedetään yleisesti.
Suomesta on turha etsiä mitään vastaavaa. Kotimainen elokuva ei koskaan saa huonoa julkisuutta, ellei se ole Talvisodan tapainen konkurssihirviö. Toimittajat vaikenevat ongelmista, joiden julkistaminen vaarantaisi välit herkkähipiäisiin ohjaajiin tai pukujuhlia järjestäviin filmiyhtiöihin. Tiedonvälitykseen on sotkeutunut kansalliseen identiteettiin liittyvä myyttejä, joista huippukriitikot intoilevat kuin urheiluselostajat.
Elokuvajournalismi on vaaratonta silloinkin kun elokuvat eivät ole. Alan toimittajat eivät mielellään kerro kuluttajille, että Rukajärven tien ohjanneen Olli Saarelan särmikäs uutuus Bad Luck Love tulee ensi-iltaan yli puoli vuotta myöhässä, että kuvauksissa on ollut kireää ja että jatkuvat tekniset kommellukset ovat saaneet ohjaajan vihaiseksi. Niin vihaiseksi, että ääniraitaa ja värierottelua ryssineen filmilaboratorion pomo ei enää uskalla tavata häntä. Ensimmäisessä lehdistönäytöksessä Bad Luck Lovesta nähtiin viimeistelemätön raakaversio. Kun Demarin kriitikko yski, hermostunut Saarela hiljensi hänet aggressiivisella huudolla.
Bad Luck Love on saanut nimensä Larry and the Lefthanded -yhtyeen (nimi lienee nykyään ”and the Lefthanded”) biisistä, jota Saarela halusi käyttää tunnusmusiikkina. Larryt pitivät ideasta, mutta muuttivat mielensä nähtyään muutamia kohtauksia.
”Nää vitun heinähatut piti sitä moraalinsa vastaisena”, Saarela murahti, kun häneltä kysyttiin asiasta. Ohjaajan mielestä oli kaksinaamaista, että oudon konemusiikin tekijät moralisoivat elokuvaa, jossa Jorma Tommilan esittämä lähiörikollinen käyttää pilveä ja vähän muutakin ennen siirtymistään kaidalle tielle.
”Me vähän skabattiin. Lopulta mä sanoin, että painukaa nyt vittuun siitä pyörimästä”, Saarela kiteyttää musiikkikiistan päätöksen. Kilpaileva funky-porukka Giant Robot suhtautui soundeihinsa tai elokuvan sisältöön vähemmän pikkutarkasti, samoin kuin klassista säveltävä Tuomas Kantelinen. Kantelisen väitetään olevan pettynyt lopputulokseen.
Näiden luovien ristiriitojen mainitseminen on perusteltua, koska ne liittyvät elokuvaan, joka on kaikkien odotusten vastaisesti ihan katsottava. Mitä enemmän Bad Luck Loven hankalista taustoista tietää, sitä yllättävämpää on tajuta, että elokuva ei ole totaalinen fiasko vaan energinen, hetkittäin riemastuttava pläjäys, jonka dialogi kuulostaa oikeiden kontulalaisten puheelta. Nuorten kovisten ja hyväntahtoisten vanhojen hörhöjuoppojen välinen kemia toimii. Lavastuksen ja pukujen yksityiskohdissa on nautittavan rosoista svengiä. Kristus-symboliikka ei tunnu päälle liimatulta.
Olennaisinta on, että Bad Luck Love tekee myönteisen vaikutuksen, vaikka siihen yrittäisi suhtautua varauksellisesti. Jos muistakin suomalaisista elokuvista voi sanoa samaa, meillä pitäisi olla varaa myös uskottavaan elokuvakirjoittamiseen – siihen, että huonot uutiset kerrotaan ensin ja säästetään hyvät lopuksi.
Bad Luck Love elokuvateattereissa 29.10. alkaen
Lauri Lehtinen
