Poliittisessa keskustelussa pidetään usein ihmisoikeuksia ja yksilön vapautta kaiken moraalin mittareina. Jos jotain tehtäessä kunnioitetaan ihmisoikeuksia, se ei kerta kaikkiaan voi olla väärin.
Kokemukseni Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen parissa ovat panneet minut epäilemään tätä periaatetta. Olen alkanut ajatella, että ihmisellä ei ole oikeutta tuhota tuhansia vuosia vanhaa kulttuuriperintöä, vaikka hän kovasti niin haluaisikin.
Joka vuosi moni suomalainen käy ihmettelemässä Karjalan harmaita kyliä, luonnontilassa säilyneitä metsiä ja sotia edeltäneen Suomen mieleen tuovaa elämänmenoa. Matkan kohokohta on keskustelu iäkkäiden karjalaisten kanssa. Kuunnellaan tarinat sodasta, sosialismista ja Suomen sukulaisista lumovoimaisella karjalan kielellä, jota voi melkein ymmärtääkin. Sitten kysytään rutiininomaisesti, missä ovat nuoret karjalaiset.
Monen kyläkierroksen ja tuvassa pistäytymisen jälkeen paljastuu totuus. Nuoria karjalaisia ei ole. Ehkä joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta yhtään alle kolmekymppistä karjalaista ei ole missään. Heitä ei ole missään, koska mukavat mummot ja vaarit ovat puhuneet lapsilleen karjalan sijasta venäjää.
Tätä katsellessa ahdistun syvästi. Karjalassa voi nähdä kielen ja kulttuurin kuoleman omin silmin.
Outoa tässä on se, että Karjala ei ole mikään Bosnia. Karjalassa ihmiset eivät luovu äidinkielestään vainon tai rasismin takia, eivät ainakaan nykyään. Vanhemmat ovat valinneet itse, mitä kieltä ovat lapsilleen puhuneet. Kun koulu ja yliopisto ovat olleet venäjäksi ja televisiosta tulee vain venäjää, lapsille on puhuttu venäjää jo pienestä pitäen. Mitä he karjalan kielellä tekisivät?
Vanhemmat ovat päättäneet jättää lapset vaille jotakin, joka oli olemassa ennen heitä ja joka on synnyttänyt heidät. Ja vaikka vanhemmilla on siihen oikeus, minun tekisi mieli kieltää se.
Kulttuurin ja kielen ylläpitämiseen tarvitaan jotain muuta kuin yksilön ääretöntä vapautta. Siihen tarvitaan sitoutuneisuutta, tunnetta siitä, että ei ole ihan sama missä on syntynyt tai millä kielellä puhuu ja ajattelee. Jos haluamme, että pienet kielet ja kansat säilyvät vuosisadasta toiseen, yksittäisten ihmisten on tingittävä oikeuksistaan ja myönnettävä, että he eivät voi muovata lapsistaan mitä hyvänsä.
Kuten yksittäisillä ihmisillä, myös kielillä ja kansoilla on oikeus säilyä hengissä. Mielestäni tämä voi tapahtua joskus vastoin yksilöiden lyhytnäköistä tahtoakin. Yhteiskunta kieltää ihmisiä tuhoamasta ikimetsiä ja vandalisoimasta vanhoja kirkkoja. Miksei se voisi kieltää heitä tuhoamasta kieliäkin?
Tällä ajatuksella on konkreettisia poliittisia seurauksia. Jos aloitetaan vaarattomimmasta päästä, en pistäisi pahakseni, että jatkuvasti lisääntyvien kansainvälisten koulujen rinnalle Helsinkiin perustettaisiin sellainenkin koulu, joka asettaisi tavoitteekseen lasten tutustuttamisen suomen kieleen ja suomalaiseen kulttuuriin.
Kirjoittaja on tutkijaopiskelija suomalais-ugrilaisella laitoksella.
