03. syyskuuta 1999
Teksti:

Wanda Dubiel on Mikkelin puolalaisia. Pelkän äänen perusteella odottaisi tapaavansa kypsän aikuisen, siinä nelikymppisen, ei 24-vuotiasta. Ääni on tumma, kohtalokas ja täyteläinen, mutta niin on nainenkin.
”Mun ääneni on nyt käheä ja painuksissa”, Wanda Dubiel sanoo.
Onneksi pelkät rivoudet eivät käheytä ääntä, sillä muuten Kansallisteatterin näyttelijän ääni olisi mennyttä. Wanda Dubiel on hutsu ja narkkari Jim Cartwrightin kirjoittamassa näytelmässä Mä nuolin hutsun dödöä. Näytelmässä narkkarihutsu ja nuori mies tapaavat Lontoon slummissa.
”Hutsu löytää miehen maasta hakattuna ja lähtee roudaamaan sitä mukanaan. Lopulta ne tavallaan löytää yhteisen tavan elää tässä maailmassa. Näytelmä kertoo yksinäisyydestä ja ihmisen perusasioista, rakkaudenkaipuusta ja tämmöisestä”, Wanda kertoo.
Hutsun dödö on kieppo, näitä roll-oneja, ja kohtuullisen tuoretta symboliikkaa. Tiedä sitten, mitä deodorantin nuoleminen tekee näyttelijä Mikko Nousiaisen äänelle, näytelmän toiselle henkilölle. ”Se on aika hyvin putsattu, ei se maistu oikein miltään. Oisko se joku Yves Rocher; pallo pyörii, kun sitä nuolee”, Mikko Nousiainen sanoo.
”Dödön nuoleminen on sen miehen elämässä tosi kummallinen juttu. Se hokee, että herran jumala, mä nuolin hutsun dödöä, mikä muhun meni”, Wanda kertoo.
Mikko Nousiaisesta näytelmä, Dödö, on selkeästi Wandan juttu, Wanda tuo esiin näytelmän maailman. ”Halusin itse tehdä tämän jutun, koska ensimmäinen ajatukseni oli, kun luin tekstin, että verhot ja ovet kiinni, mä en lähde yhtään mihinkään. Tuntui, etten halua tietää tästä maailmasta, en halunnut uskoa, että jotain näin kamalaa voi olla”, Wanda sanoo.
Wanda latoo repliikkejä, joihin tarvitaankin kokeneemman kuuloista ääntä: ”Saako mua panna paskaläpeen? Saa. Pano sataviiskymppiä, suihinotto seiskytviis, runkku ja sormipillu kolkyt.”
Hinnat ovat Happy Hour -taksoja, välillä on kalliimpaa.
Esitykselle on asetettu suositusikärajaksi 16 vuotta.
”Joo, aika räväkkää tekstiä. Ehkä sitä enemmän punasteli silloin, kun sitä luki ensimmäisen kerran. Sitä ei kyllä voi kieltää, etteikö tällaista kieltä kuulisi kadulla. Musta on hienostelua, jos kieltä kauheasti säikkyy. Tietysti on totuttu siihen, että teatterissa ei kauheesti kiroilla.”
Wanda saa välillä itsensäkin kiinni kielenkäytön päivittelystä esityksissä, joissa kunnolla kiroillaan. ”Mä rupeen siellä porvarillisesti pyörittelemään päätäni, että jo on.”
Hänestä ikäraja on paikallaan: olisi kiusallista esittää näytelmää liian nuorille.
”Mikään valistusjuttu tämä ei ole. Toisaalta taas itse jouduin hirveän nuorena seuraamaan, mihin huumeiden käyttö johtaa, näin sitä läheltä Mikkelissä, mutta siitä en halua puhua.”

Puolalainen, joka ei puhu puolaa

Wanda syntyi Mikkelissä marraskuussa 1974. Isä on puolalainen jazzmuusikko ja pianonvirittäjä Jerzy Dubiel; sieltä nimi, tummat piirteet, slaavilainen yltiödramaattisuus ja supermelankolisuus. Äiti on suomalainen, karjalaista sukujuurta.
”Olen asunut Mikkelin lähellä Otavassa, Otavan tähtien alla, lähes koko nuoruuteni.”
Wanda ei puhu puolaa, mutta on Puolan kansalainen.
”Ainakin toistaiseksi Puolan kansalaisuus kutkuttaa mun huumorintajua. Mulla on velipuoli Varsovassa, mutta aika kehnosti me pidetään yhteyksiä, kun ei kumpikaan olla mitään kirjoittajia. Silloin tällöin soitellaan ja joskus käydään morjestamassa. Kyllä mä luulen, että tunnen olevani aika vahvasti jos nyt en puolalainen, niin slaavilainen.”
Wandasta myös tuntuu, että kansalaisuudellaan hän ottaa jollakin tavalla kantaa rasismiin. Piskuisessa Otavassa muisti, että isä on ulkomaalainen. Koulussa Wandaa välillä kiusattiin, sillä nimi oli erilainen. ”Isä on ehkä törmännyt rasismiin enemmänkin, vaikka puhuu kunnon mie ja sie -suomea. Ihmiset pitää Puolaa yhä kakkos-Venäjänä.”
Wandasta puolalaisuudessa ja puolalaisissa on parasta pieni puolalainen vittumaisuus. Puolalainen vittumaisuus on vaikka sitä, että Varsovan vanha kaupunki rakennettiin tiili tiileltä takaisin entiselleen toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä.
”Yhdistettynä suomalaiseen sisuun sillä saa paljon aikaan.”
Wandalla ei ollut hinkua pois Mikkelistä tai Otavasta, joissa molemmissa on asunut. Otavassa sai olla rauhassa hötkyilyiltä, se oli turvallinen paikka kasvaa. Wanda hoitaa vieläkin pankkiasiansa Mikkelissä, konttorissa kun tunnetaan kaikki nimeltä.
”Siellä pysyy jalat jotenkin paremmin maassa kuin suurimmalla osalla helsinkiläisistä nuorista.”

Viimeistä villasukka-sukupolvea

Wanda valmistui Teatterikorkeakoulusta viime vuoden keväällä. Hän tuli heti valmistuttuaan vierailijaksi Kansallisteatterin Niskavuoren Hetaan ja Juudaksen suudelmaan. Viime marraskuussa alkoi kahden vuoden äitiyslomasijaisuus.
”Unelma toteutui, ei sitä käy kieltäminen. Mulle oli koulun jälkeen ehdottomasti tärkeintä, että saan työtä. Jos ei kutsu olisi käynyt, olisin lähtenyt muualle kiinnitykselle. En tässä vaiheessa jäisi free-näyttelijäksi, ei vielä hermo kestä odottelua. Kun on just valmistunut, on iso nälkä tehdä töitä.”
On tosi kova juttu saada kiinnitys koulusta Kansalliseen. Wandakin tietää sen, ja katsoo, kenelle iloitsee työpaikastaan.
”Tilanne on se, ettei kaikki vaan pääse tekemään tyytyväisenä omaa duuniaan. Itsekin olen välillä tolkuttomista asioista kateellinen. Vielä mua ei roolijaot itketä, vaan olen kauhean tyytyväinen, että mulla on töitä.”
Wandan ei tarvitse pelätä, että hän joutuisi aina näyttelemään piipittäviä nuoria neitoja. Vartta on 174 senttiä, ja ääni käy kaiken ikäisiin rooleihin. Dödö tuntuu kuitenkin jonkin sortin näytön paikalta. ”Saan tehdä aika tavalla töitä ja olla skarppina. Jos tulee turpiin, niin kyllä se aina kirpaisee, mutta ei tämä mikään nyt tai never ole.”
Wanda on mielestään kova tekemään töitä. Sen oppi teatterikorkeassa. Oikeissa töissä ja aikuisen elämässä tahti tasaantuu, vaikka harjoituksia on päivällä ja illalla kahdessa osassa.
”Voi olla, ettei joka päivä tarvita harjoituksissa. Talvella tuntui, että oli töissä lomaa. Lepäsin kouluväsymyksen pois, vaikka olin töissä.”
Kesällä oli ensimmäinen loma seitsemään vuoteen, ja vielä palkallinen.
”Seuraavaan seitsemään vuoteen en sitten lomaa pidäkään.”
Wandasta tuli lomalla ”mahdoton lehmäilijä”, kun käytettävissä oli liikaa aikaa.
”Oli mökillä ihanaa, ja tapasin vanhoja tuttuja, mutta loma oli ehkä väärään aikaan, kun olin keväällä ollut niin pirteä.”
”Sitä vain rutisee ja mutisee, kehittää suuria draamoja omassa elämässään ajan kuluksi, ja se on ympäristölle aika puuduttavaa.”
Vasta vähän aikaa sitten Wanda pääsi irti lauserakenteesta ”meillä koulussa”, nyt voi jo sanoa ”meillä kansallisessa.” Kouluun ei ole ikävä, ja jotenkin meno siellä näyttää erilaiselta kun omana aikana. ”Me oltiin viimeinen sukupolvi, joka kulki mahdollisimman risoissa verkkareissa ja villasukissa joka paikassa.”
Nyt porukka on jotenkin sävy sävyyn, trikoissa ja aerobictossuissa.

Iltalenkillä alan naisten opissa

Wanda asuu Kustaankadulla Kalliossa ja ulkoiluttaa Pandaa samoilla nurkilla, missä tädit käyvät kauppaa. Panda on nuori whippet, pieni ja siro vinttikoira.
”Sillä oli jo nimi, kun valitsin sen, se ei ole narsismin kukkanen.”
Iltalenkeillä Wanda ja Panda yrittävät vienosti kurkkia, mitä alan naisilla on päällään, miten he kävelevät ja miten puuteroivat.
”Siunailen sitä, että ne on niin tavallisia ihmisiä. Se on niin hurja se legenda, joka niillä on ympärillään.”
Roolihahmo löytyi luontevasti, ja kaikki vaikuttaa vielä tässä vaiheessa sujuvan hyvin, mitä nyt ääni on käheänä. Kahden pienoisnäytelmän, yhdessä esitettävien Dödön ja David Henry Hwangin kirjoittaman Lumotun unen talon, ensi-ilta on 18. syyskuuta.
Wanda ääni kuluu paitsi roolin puhetulvan takia myös siksi, että välillä hän innostuu liikaa.
”Välillä mä oon vähän maantiejyrä, pitää toppuutella, etten kohkaa.”
Kasvokkain Wanda ei tunnu kohkaajalta, vaan varsin rauhalliselta ja selkeältä. Hän kertoo teatterikorkeassa opetelleensa irti pelkuruudesta ja mukavuudenhalusta, liiasta hillitsemisestä. Kurssikaveri Mikko Nousiaisen mielestä Wanda oli koulussa ihailtavan rauhassa itsensä kanssa, oli aina tukena, kun muita pelotti ja masensi.
”Eihän Wandaa voi kuin kehua.”
Ehkä itsevarman ja rauhallisen kuoren alla tsempattiin irti liiasta kiltteydestä enemmän kuin muut huomasivatkaan. Nyt mopo käynnistyy ärhäkämmin kuin ennen ja karkaa joskus käsistä. Mutta myös maantiejyrä joutuu välillä miettimään, mihin kaikkeen joutuu mukaan.
”Kyllähän se on työn takana se mahamakkaran esittely”, Wanda toteaa, ”just tässä jutussa mä en ole ilman vaatteita. Ei sitä vaatetta paljoa ole, onhan se kaupankäyntiä ja tunnen olevani kauppatavaraa. Musta tuntuu, että olen oppinut, että mua ei hirvitä näyttää kroppaani, vaikkei se ole unelmakroppa.”
”Eikä tää äänikään mikään unelmaääni ole. Puhun välillä epäselvästi ja nieleskelen sanojen loput. Ääni muuttui koulussa, sillä puhuin ennen matalammalta. Oikein painoin ääntä alas ollakseni kohtalokas.”
Tulevaisuudesta Wanda ei vielä paljoa tiedä. Lokakuussa alkaa uuden näytelmän harjoitukset, mutta rooleja ei ole vielä jaettu. Päivi Akonpellon äitiyslomasijaisuutta on vielä reilu vuosi, mutta sitten ei taas tiedä. Wanda voisi lähteä perustamaan uutta ryhmää, tai laitosteatteriin muualle Suomeen.
”Kunhan saa näytellä.”

Anna-Linna Kauhanen
Kuva: Anne Hämäläinen