Luin lehdestä, että Helsinki haluaa ryhtyä sakottamaan kadulle kuseskelijoita. Lehti kertoi myös, että sisäministeriö valmistelee lakia, joka puuttuu juopottelun ja kuseskelun ohella ”muuhun häiritsevään käyttäytymiseen” julkisilla paikoilla.
Niinpä ehdotankin: Aletaan saman tien sakottaa kadulle oksentelijoita ja niitä, jotka uskaltavat heittää puhki pureskellun purkkansa rakkaan Helsinkimme neitseellisille kaduille. Mätkäistään kunnon sakko myös niille, jotka kehtaavat julkisella piereskelyllään ja röyhtäilyllään saastuttaa kauniin pääkaupunkimme ilmaa ja äänimaisemaa.
Tätä tarpeellista valvontaa tekemään palkataan tuhat erite- ja hajupoliisia.
Miltä kuulostaa? Päättömältä? Niin, eikä edes kovin toteuttamiskelpoiselta.
Onkohan kaupunginhallituksen neropateille tullut mieleen, että sakottaminen ei sittenkään tehoa?
Kovennetaanko rangaistuksia? Pannaanko julkilorottaja pyyhkimään jätöksensä esimerkiksi omalla paidallaan? Vai aletaanko kusirikollisten kuvia julkaista lehdissä?
Loppuuko holtiton virtsaaminen tähän? Ei taatusti lopu.
Muistatteko, kuinka ylipormestari Raimo Ilaskivi lanseerasi 1980-luvulla näyttävän Wanted: Nuija -kampanjan ja lupasi ilmiantopalkkioita töhrijöistä. Kaupungille ilmestyi lukuisia graffiteja, joiden teksti oli NUIJA. Loppuiko graffiti-tehtailu? Ei tietenkään.
Entä muistatteko kultaista 80-lukua, jolloin alkoholin nauttiminen oli julkisilla paikoilla lailla kielletty? Poliisilla oli silloin oikeus sakottaa julkijuopottelijoita, takavarikoida viinakset ja tyhjentää avatut pullot maahan. Estikö se nuorisoa dokaamasta kaduilla ja puistoissa? Ei.
Silti Helsingin luottamus- ja virkamiesjohdossa tuntuu elävän vahva usko kieltojen ja sakkojen voimaan. Että nuoriso kavahtaa, kun virkavalta ärähtää.
Millähän vuosikymmenellä kaupungin johtotähdet elävät? Sakot ja hallintomiesten mahtikäskyt kuuluvat menneeseen, yhtenäiskulttuurin Suomeen. Aika on uuden vuosituhannen aattona toinen.
Miksi sitten nykynuoriso ja vähän vanhemmat, kolme- nelikymppiset, eivät pienestä komentelusta perusta? Katsokaa peiliin, hyvät kaupunginisät ja -äidit. Katsokaa tekin tarkkaan, rakkaat vanhemmat. Te olette omalla esimerkillänne, omalla välinpitämättömyydellänne syyllisiä nykyiseen tilanteeseen.
Ei ole uskottavaa kieltää nuorisoa juopottelemasta, jos itse vetää joka viikonloppu rajut kännit. Ei ole hyvää vanhemmuutta viettää pitkiä iltoja työpaikalla ja viikonloppuja golf-kentällä ja antaa lasten huidella, missä sattuu.
Nuorista ei kasva hyviä aikuisia taskurahalla eikä mammonalla. Raha ei ole hyvä kasvattaja eikä tavara tyydytä läheisyydentarvetta. Kyse on arvoista, kyse on välittämisestä. Nuoriso tarvitsee rakkautta, ei sakkoja.
Mutta otetaanpa etäisyyttä julkijuopotteluun ja -kuseskeluun. Ne eivät ole tämän valtakunnan vakavimpia järjestysongelmia. Kadulle kuseminen kun ei tapa.
Autolla hurjastelu voi sen sijaan tappaa. Siksi ihmettelenkin, miksi Helsingin johto tai poliisi ei ole järin kiinnostunut järjettömästä kaahailusta kaupungin keskustassa. Kaupunki, jossa keltainen liikennevalo tarkoittaa ”paina kaasua”, ei ole turvallinen paikka elää.
Jotain tarttis varmaan tehdä, sillä kahdeksan kymmenestä liikenneonnettomuudesta tapahtuu taajamissa, ja liikenne-kuolemista joka neljäs tapahtuu asutuskeskuksissa.
Mutta kaahailu ei vähene pelkästään rangaistuksia koventa-malla ja valvontaa lisäämällä. Tarvitaan asennemuutosta. Katsokaa siis peiliin ja kuunnelkaa: loiskuuko pääkopassa kusi?
Simo Sipola
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja.
