01. huhtikuuta 1999
Teksti:

Nimi Antti Ylioppilas, Pohjoispohjalainen osakunta, lainopillinen tiedekunta, kunnollinen, lukee ahkerasti, taloudellinen asema kohtalainen, sodan aikana luutnantti, vakaumuksellinen oikeistolainen, laulaja Matti Meikäläisen veljenpoika, karttoi sodan aikana naisseuraa sisarensa kertoman mukaan. Vaaleat hiukset, kasvot pyöreähköt, vartaloltaan kookas. (Nimet muutettu)
Edellinen on suojelupoliisin edeltäjän Valpon eli valtiollisen poliisin arkistoista vuodelta 1946. Aika on harvinainen suomalaisen turvallisuuspoliisin historiassa: se on ainoa ajanjakso, jolloin oikeisto oli poliisin päävihollinen. Tuolloin punainen Valpo tarkkaili lähes kaikkia Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan alaisia järjestöjä. Tietoja ihmisistä saatiin kyselemällä läheisiltä ja soluttautumalla. Esimerkiksi ylioppilaiden vapunviettoon oli vuosina 1946 ja 1947 soluttautunut parikymmentä etsivää.

Punainen Valpo

Suomalainen turvallisuuspoliisi aloitti kommunistien valvomisen kansalaissodan jälkeen. Heti sodan päätyttyä perustettu ensimmäinen salainen poliisi, yleisesikunnan kolmososasto, oli sotilaiden virasto, joka käytti laajoja valtuuksia epäilyttävien henkilöiden seuraamiseen. Kolmatta osastoa kutsuttiin jopa ”valtioksi valtiossa”.
Kolmososasto lakkautettiin jo vuonna 1919 ja perustettiin Etsivä Keskuspoliisi (EK). EK:ssa työskenteli jonkin aikaa myös poliisiurasta haaveillut Urho Kekkonen.
Isänmaallinen juristinalku Kekkonen pääsi työryhmään pohtimaan EK:n toimintaa. Työryhmä totesi muistiossaan, että maan etu on lain kirjainta tärkeämpi. Kommunisteja oli seurattava vaikka yhteistyössä poliittisten rikollisten kanssa.
Kommunistien valvominen olikin EK:n päätehtävä 20- ja 30-luvulla. Se sai satimeen kommunisteja muun muassa ostettujen vasikoiden avulla. Vuonna 1937 Etsivä Keskuspoliisi muutti nimensä Valpoksi. Valtiollinen poliisi taas käänsi kelkkansa täysin sotien jälkeen. Sisäministeriksi tuli kommunistien Yrjö Leino ja ”Punainen Valpo” alkoi palkata runsaasti vasemmistolaisnuoria.
Neuvostoliiton valvontakomissio testasi Leinoa esittämällä, että 21 suomalaista ”sotarikollista” on luovutettava komissiolle. Monien kauhuksi Leino suostui.
Punainen Valpo kaatui, kun vasemmisto hävisi vuoden 1948 vaalit. Vuoden lopulla perustettiin uusi turvallisuuspoliisi, joka ristittiin suojelupoliisiksi. Sille annettiin selvästi pienemmät valtuudet kuin edeltäjilleen. Esimerkiksi puhelinkuuntelu ja pidättäminen kiellettiin. Kansalaiset eivät kuitenkaan tienneet, mitä uusi Supo teki ja ketä se valvoi. Siksi ”suojelupoliisista tuli suojelemansa valtion näköinen – epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava”, kuten Juha Pohjonen kirjoittaa tuoreessa Isänmaan puolesta – Suojelupoliisi 50 vuotta -kirjassa.

SKP, KGB ja Supo

1950-luvulla suojelupoliisi keskittyi kommunistien tarkkailuun. SKP:n jäsenyys vei automaattisesti Supon kortistoon ja kaikkia kansandemokraattista liikettä lähellä olevia järjestöjä pidettiin silmällä. Muiden puolueiden jäseniä ei yleensä kortistoitu.
Kommunistien perimmäisten pyrkimysten selvittämiseksi Supo tarvitsi ”tiedottajia” puolueen sisältä. Vasikoita hankittiin ennen kaikkea viinan ja rahan voimalla. Omien miesten soluttamista kommunistien keskuuteen ei harrastettu, mutta 60-70-lukujen nuorisoliikkeissä tästäkin saatiin hyviä kokemuksia.
1960-luvun alkupuolella Supoa alkoi kiinnostaa nuorison piirissä nousussa ollut vasemmistoradikalismi ja rauhanliike. Koulutettu nuoriso ja kulttuuriväki joutuivat nyt valtiollisen poliisin suurennuslasin alle. Pentti Saarikoski sai edelläkävijänä oman mappinsa Supossa 1967, minkä jälkeen alkoi nuorisoradikaalien systemaattinen mapitus.
60-luvulla radikaalit tiesivät Supon kuuntelevan puhelimia. Välillä he tarkistivat asian sopimalla puhelimitse mielenosoituksista, joita ei sitten koskaan pidetty. Sitten päästiin nauramaan, kun sovitulla paikalla värjötteli yksinäinen Supon etsivä poplarissaan.

”Kaksoisagentti” Paavo Lipponen

Puhelinten kuuntelu on kuuma peruna, joka on noussut esiin vuosien saatossa useaan kertaan, etenkin 1960-, -70 ja -80-luvulla. Supolla ei ollut valtuuksia kuunnella puhelimia, mutta salakuuntelusta ollaan melko varmoja. Kuinka laajasti Supo puhelimia kuunteli, sitä ei tiedetä.
Radikalismin tarkkailussaan suojelupoliisi teki ensin selvän arviointivirheen keskittymällä Kiinaa myötäilleisiin maolaisiin.
Vasemmistoradikalismin kehittyessä taistolaiseksi kommunismiksi suojelupoliisin painopiste säilyi kommunistien tarkkailussa. Silmälläpidon alla olivat myös neuvostoliittolaisten kanssa lounastaneet poliitikot kaikista puolueista. Muun muassa Sdp:n nuori tutkimussihteeri Paavo Lipponen joutui huonoon valoon Supossa, kun hän lounasti useaan otteeseen KGB:n linkiksi tiedetyn lähetystövirkailijan kanssa. Myöhemmin epäilyt laimenivat, kun ilmeni, että Lipponen lounasti myös amerikkalaisten kanssa. Turvallisuuspoliiseille ominaista vainoharhaisuutta kuvastaa se, että venäläiset puolestaan epäilivät Lipposta CIA:n mieheksi.

Aktivisteista uusi Neuvostoliitto

Kommunismien järjestelmällinen tarkkailu loppui 80-luvun alussa presidentti Mauno Koiviston käskyyn. Sanotaan, että 80-luvulla Supo vetäytyi kuoreensa. Viime vuosikymmentä käsittelevät arkistot ovat vielä salaisia, joten tietoa Supon toiminnasta on vaikea saada.
Vihollisia 80-luvulla olivat kuitenkin kommunistit, etenkin KGB. Vuosikymmenen alun suojelupoliisin ylilyönneistä kertoo Matts Dumellin kirja Minä vakooja.
90-luvulla kylmän sodan päätyttyä kuorestaan ulos tullut Supo on hakenut vihollisia muun muassa eläinaktivisteista ja anarkisteista. Etenkin eläinaktivistien kohdalla sekä Supoa että keskusrikospoliisia on syytetty ylilyönneistä.
”Supolla on edelleen poliittinen rooli lausuntojen antajana ja uhkien luojana. Eläinaktivistit ja anarkistit tuntuvat Supon julkisissa lausunnoissa vaarallisemmilta kuin esimerkiksi skinheadit”, Luonto-Liiton pääsihteeri Tuomas Rantanen sanoo.
Rantanen kritisoi suojelupoliisin tarvetta yhdistää eri järjestöt toisiinsa ja luoda yksinkertaisia selitysmalleja. Hänestä laitos on jäänyt väärälle vuosikymmenelle.
”Tottakai poliisi joutuu tutkimaan turkistarhaiskuja, mutta näillä menetelmillä rikosten motiiveista ja tekijöistä syntyy väärä kuva, joka voi osaltaan kärjistää tilannetta. He näyttävät tulkitsevan kaikkea 70-lukulaisen poliittisen autoritäärisyyden kautta”, Rantanen sanoo.
”Epäilen kyllä itse, että kulissien takana Supossakin ymmärretään asetelman monimuotoisuus. Siksikään en hyväksy tätä pelottelupolitiikkaa, joka näyttää tähtäävän rikosten ratkaisemisen lisäksi koko eläinoikeuskeskustelun tukahduttamiseen. Tämä taas johtaa helposti siihen että liikkeen sisällä laajemminkin poliisi nähdään vihollisena, mikä murentaa reilun pelin henkeä puolin ja toisin. Näin Supo on itse tuottamassa yhteiskunnallista epävakautta”, Rantanen arvioi.
Erityisesti kritiikkiä saa suojelupoliisin tutkija Mari Kalliala. ”Hän on pätevän tuntuinen valtiotieteilijä, mutta hän tutkii verkostoanalyysillä kontaktoitumista, siis sitä, miten ihmiset tuntevat toisensa. Hän ei kuitenkaan tutki, miten nämä ihmiset liittyvät poliittisesti toisiinsa. Se, että joku tuntee jonkun järjestön ihmisen, ei tee hänestä järjestön jäsentä”, Rantanen sanoo.
Poliisin ylilyönneistä hän kertoo esimerkkinä pian Orimattilan turkistarhaiskujen jälkeen tehdyn uutisen, joka kertoi kuinka poliisi oli ratsannut eläinaktivistien pesän, asunnon, jossa oli muun muassa räjähteitä ja lentolehtiä.
”Myöhemmin julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan kyseessä oli toista kuukautta vanha juttu, joka oli selvitetty. Mitään yhteyttä turkistarhaiskuihin ei oltu todettu. ’Räjähteitä’ oli ollut joku yksittäinen luoti ja lentolehtisiä miehen itsensä saamat lentolehtiset. Poliisi vuoti ilmeisesti sen Orimattilan iskujen jälkeen rikostoimittajille. Poliisin piti tarhaiskujen jälkeen näyttää nopeasti saavansa jotain aikaan”, Rantanen kertoo. Ratsatun asunnon alkuperäinen vuokralainen oli Luonto-Liittoon kuuluva nuori, joka oli lainannut tutulle asuntonsa.
90-luvulla suojelupoliisin keinoihin voi lukea ainakin välillisen pelottelun. Vasemmistonuorten Libero-lehdessä 3/97 aktivisti Mira Heija kertoo, kuinka suojelupoliisi otti yhteyttä hänen isäänsä kertoakseen tyttären toimista Maan ystävät -järjestössä. Suojelupoliisi varoitti Heijan isää tyttären ajautumisesta vaaralliseen järjestöön.

Lähteitä: Isänmaan puolesta – Suojelupoliisi 50 vuotta, Gummerus
Puukello 4/98
Suojelupoliisin vuosikertomus 1997
Valtiontilintarkastajien kertomus 1996

työryhmä Mikko Metsämäki, Matias Möttölä ja Heikki Valkama
kuva Anne Hämäläinen