01. huhtikuuta 1999
Teksti:

Äksyily. Tora. Vittuilu. Kina. Piikittely. Ukaasi. Kuitti. Tiuskinta. Riidanhaasto. Uho. Kosto. Rähjääminen.
    Siinä muutamia MTV3:n uuden Salatut elämät -sarjan jaksottaisia tapahtumia. Juonikuvio ei ole ihan niin todellisuudesta vieraantunut kuin muotimaailmaan sijoittuvien saippuasarjojen, mutta se johtunee vain siitä että kaikki vaatturit on vähän outoja. Roolihahmot ovat jatkuvasti napit vastakkain: poissaolollaan loistavat tyystin kohteliaisuus, rakkaus ja ystävyys.
    Kohteliaisuus on ihmissuhteiden peruskivi, varsinkin muunmaalaisten seurassa: kotimaassa ”hyvää päivää kirvesvartta” on klassikko, mutta tylyys ja Toulouse eivät sovi yhteen. Siksi kielikursseillakin opetetaan ensimmäisenä perustervehdykset. Ranskalainen bonjour? Bonjour teillekin, madame tai m’sieur. Espanjalainen hola? Holappa hyvinkin hola.
    Kohteliaisuus edellyttää siis tiettyjen sääntöjen noudattamista. Rakkaus puolestaan rikkoo sääntöjä ja sieluja sen kun kerkiää. Rakastaminen on sentään jotakuinkin stabiili olotila, mutta rakastuminen on tuskallinen prosessi sekä alkaessaan että loppuessaan. Ettäkö tavoitteena olisi olla mukana myötä- ja vastoinkäymisissä? Herraisä. Kun pääsisi ensin edes siihen normaaliin käymisvaiheeseen, vaahtoamaan kaikille. Eikä mikään muu hajota ihmistä yhtä perusteellisesti kuin rakkaussuhteen loppuminen. R-A-K-A-S ? Raks. Hauki on kala ja sydän on särki.
    Ystävyys on rakkauden ja kohteliaisuuden outo kombinaatio, osia kummastakin ja silti jotain muuta. Selkään läimäyttely ja olkapäähän tuuppaaminen ovat yleensä hyökkääviksi tulkittavia eleitä, mutta kavereiden kesken ne ovat hyväksyttäviä kiintymyksen osoituksia. Virsikirjassakin on tästä maininta: Ystävä sä läpsien. Myös yhteiset vastoinkäymiset voivat lyhyessä ajassa luoda kestäviä ystävyyssuhteita. Talvi- ja jatkosodan veteraanit sen tietävät. Toveri, kivääri, Syväri? Kaveri!
    Edellämainittu koskee siis vain miesten ystävyyttä. Naisten toveruus on niin monisyistä, niin paljon komplisoidumpaa kuin pelkkä minne sä meet, sinne mäki -mentaliteetti, että tyttöjen välisestä ystävyydestä lyhyesti kertoakseen pitäisi heittäytyä oman sukupolvensa bulkiksi. Tai jotain muuta ultrahienoa.
    Ystävyys on hankala ja selittämätön juttu. Pikkulapset saattavat valita parhaaksi ystäväkseen pehmolelun tai jonkin muun fiktiivisen hahmon ja pysyvät tälle vuosien ajan uskollisena. Joten Suomen Keskustalla on melkomoinen työ tyynnytellä pilttejä, jos TiTi-nalle hallitusneuvottelujen myötä joudutaankin identifioimaan Oppo-nalleksi. Niin muuttuu kaalimaa, Eskoseni… mutta kakarat ei.
    Vielä hetki vakavasti. Avioparin toisen puoliskon kuoltua toinen seuraa usein rajan taakse lyhyessä ajassa, ainakin vanhemmalla iällä, mutta ystävän kuollessa on muitten ystävien velvollisuus pitää muistoa yllä; jättää jälkeen kaunis ruumis. Viikko sitten kuoli pieni kissa, jonka laskin omaksi ystäväkseni. Se ei ollut minun, mutta minä pidin siitä paljon ja se piti minusta (toivottavasti!). Minä ainakin kaipaan sitä. Kovin.

Mairelle – missä ikinä oletkin.