27. maaliskuuta 1998
Teksti:

Keskustelu varusmiesten opintoviikkohyvityksistä on alkanut. Puolustusvoimat on lähestynyt korkeakouluja uusin koulutussuunnitelmin. Keskustelua ovat leimanneet tiedon sijasta tunteet: keskustelun kääntyessä sotahullu?pasifisti -akselille ollaan kaukana puolustusvoimien avauksesta. En väitä asian olevan riippumaton maanpuolustustahdosta ja sen kunnioittamisesta. Silti kiihko puolesta tai vastaan sumentaa helposti tosiasioita.
    Palvelusaikojen porrastamisen johdosta kaivataan motivointitekijää, jotta hyvä aines yhä hakeutuisi johtajakoulutukseen. Hyväksilukemalla varusmiesten johtajakoulutuksen opintoja korkeakoulututkintoihin korkeakoulut antaisivat tunnustuksen pidemmän palvelusajan valinneille ja samalla symbolisen, esimerkiksi 5-10 opintoviikon hyvityksen opintojen viivästymisestä.
    Yliopisto ei voi vastata yhteiskunnan moniin
tavoitteisiin enää standardisoiduilla koulutuspaketeilla. Perinteiset tutkintorakenteet ovat joustamattomia. Suuntaus yksilöllisempiin ja monipuolisempiin tutkintoihin on vahva. Puolustusvoimat on valmis yhteistyöhön yliopiston kanssa varusmiesten johtajakoulutusta uudistettaessa.
    Kaikesta kokemuksesta ei luonnollisesti voi hyvittää opintoviikoin. Mutta esimerkiksi valtiotieteellinen tiedekunta myöntää opintoviikkoja järjestötoiminnasta. En väheksy järjestötoiminnan merkitystä. Silti RUK- tai AUK-kokemukset eivät varmasti kalpene sen rinnalla, että järjestötyö kaikessa opettavaisuudessaan (mm. kaljan kanto tdk-bileisiin) tuottaa tutkinnon osia.
    Varusmiesten opintoviikkoja puoltaa vertaaminen siviilipalveluksen houkuttelevuuteen: oman alan työkokemus on usein saatettavissa aseettoman palveluksen piiriin. Myös opiskelu on eri lailla mahdollista palveluksen ohella. Siviilipalveluksen oikeutusta en kiistä; kyse on yksilön arvomaailmasta ja valinnasta. Tulevaa uraa myötäilevä siviilipalvelus aiheuttaa kuitenkin epäsuhdan rasittavuudeltaan usein kovemman, aseellisen vaihtoehdon valinneisiin verrattuna.
    On väitetty, että armeijan johtajakoulutus olisi
ristiriidassa yliopiston perusperiaatteiden kanssa: armeijassa ei vaalita kriittisen humanismin arvoja, ja auktoriteetit ovat kiistattomia. Kuitenkin oletus, että lastentarhanopettaja noudattaisi sotilasjohtamista kasvatustyössään, aliarvioi niitä soveltamisen taitoja, joita jokaisen yliopistotutkinnon soisi takaavan.
    Akateeminen sivistys opettaa hahmottamaan varusmieskoulutuksen ja siviilielämän johtamisprosessien erot ja yhtäläisyydet. Vastuuseen kasvaminen, luottamuksen rakentaminen ja alaisista huolehtiminen sekä tilanneherkkyys ovat valmiuksia, joita toivoisin jokaisen akateemisen johtajan omaavan ja niin työssään kuin elämässään viisaasti soveltavan.
    Yliopiston tulee kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Huonompiakin tapoja tämän tehtävän toteuttamiseksi tiedän.

Anu Piilola
Kirjoittaja on HYY:n hallituksen koulutuspoliittinen vastaava ja kansallinen ylioppilas.