03. lokakuuta 1997
Teksti:

Voi, voi. Olin vannonut kirjoittavani tähän kolumniin jotain, mikä ei millään tavalla liity seksiin. Viime viikon julkinen homokeskustelu teki minusta petturin. Epäilyt Tyrvään kirkon käräyttäneen homofobiasta täyttivät otsikot alkuviikosta. Loppuviikon homoannista vastasi eduskunnan päätös tutkia yhdessä elävien homojen oikeudellisyhteiskunnallista asemaa.
    Eikä mikään ole muuttunut. Samat väittämät molemmilla puolilla kaikuvat yhä edelleen. Oletan, että Tyrvään kirkon polttanut on hullu. Hän on hullu homoasenteistaan riippumatta ja jätän hänet siksi tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Useiden kansanedustajien sen sijaan pitäisi olla keskimääräisesti terveitä, oppineita ja älykkäitä.

***

Ajattelun vapaus, erinäisten totuuksien esittäminen, on hieno asia. Asiantilojen ja arvojen problematisointi on myös hieno asia. Jopa Suomen kristillisen liiton kannanottojen kuuleminen voi joskus olla hyödyllistä. Mutta kun korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva vaikuttaja esittää painavasti väitteen x ja vielä lisää, että väite x on ”eettinen ongelma”, on kohtuullista toivoa argumentteja.
    Käsitteestä ”eettinen ongelma” on tullut täydellinen muotikäsite useille vaikuttajille. Sanomalla jotain valintatilannetta eettiseksi ongelmaksi voi siirtyä ongelmasta eteenpäin ja vaikuttaa samanaikaisesti fiksulta. Argumentteja ja ratkaisuyrityksiä ei tarvita, riittää kun asia havaitaan ja nimetään eettiseksi ongelmaksi.
    Moraalifilosofisessa keskustelussa eettisen ongelman eksplikointi pitäisi olla keskustelun alkupiste – ei loppupiste. Kun keskustelussa huomataan etiikan kannalta mielenkiintoisia kysymyksiä, eksplikoidaan ja spesifioidaan nämä kysymykset ja niiden jatkokysymykset. Tämän jälkeen pyritään kartoittamaan argumentit ja vasta-argumentit ja löytämään niille aatehistoriallinen ja teoreettinen viitekehys. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa ”miksi”-kysymyssanan esittämistä.

***

Entinen ansioitunut poliisi, nykyinen moraalifilosofi ja kansanedustaja Sulo Aittoniemi analysoi homokysymystä kertomalla jälleen kerran hellyyttävän vitsinsä ilmareista ja jalmareista vihkitilanteessa. Kristillistä lähimmäisen rakkautta ja suvaitsevaisuutta korostava kansanedustajalääkäri Päivi Räsänen puolestaan esitti lääketieteellisten ongelmien lisäksi homosuhteiden oikeudellisyhteiskunnallisen aseman tutkimisessa olevan vakavia ”eettisiä ongelmia”. Eduskunnan lehtereillä istunut siisti keski-ikäinen mies kiteytti tämän hienon argumentoinnin niputtamalla homot, nekrofiilit ja lastenraiskaajat yhteen.
    Kuinka eduskuntatasolla voidaan käydä näin apukoulumaista keskustelua? Miksi kukaan ei vaadi argumentaatiota? Miksi kukaan ei osoita vastapuolen argumenttien epäjohdonmukaisuutta? Missä se todellinen eettinen keskustelu piileksii?
    Katsellessaan akateemisia kansanedustajiamme yliopistomme koulutuspoliittinen siipi voisi katsoa myös itseään. Olisiko etiikan teorian ja historian kurssien sittenkin hyvä olla pakollisia jokaiselle maisteriksi aikovalle?

Teemu Laajasalo
Kirjoittaja on seksuaalietiikasta väitöskirjaa tekevä teologian maisteri ja pastori.