Joulukuussa istuin Dodo ry:n ja Pekka Himasen järjestämässä Maanifesti -tilaisuudessa, jossa keskusteltiin ympäristöstä ja etiikasta. Yliopiston suuri juhlasali oli melkein täynnä, kun keskustelijoina olivat kaikki Martti Ahtisaaren suosikkioppilaat: Marko Ahtisaari, Mikko Kuustonen, Oiva Ketonen, Mirja Pyykkö ja Miina Äkkijyrkkä.
Mallifilosofi Matias Komulainen juonsi muotinäytöstä, Nina Hyvärinen tanssi. Pekka jutusteli tunnelmaisen lampun alla niitä näitä Unabombereista ja siitä, pitäisikö etiikka ulottaa koskemaan myös luontoa. Eko eko. Rauhallinen jutustelu välillä unetti. Tuhat henkeä kuunteli hiiskumatta Pekkaa ja Pekan vieraita. Neljän tunnin iltamat yltyivät jopa interaktiiviseksi, kun joku yleisöstä kysyi jotain. Siihen illan isäntä ei vaivautunut edes vastamaan. Että se siitä dialogista ja agoran ajatuksesta. Keskustelun taso uuvutti: aloin muistella edellistä kertaa, kun olin samassa salissa kuuntelemassa keskustelevia ihmisiä. Siitä on jo jokunen vuosi, kun 90-luvun alun epävarmuudessa etsittiin zeitgeistia paneelissa, josta muistan vain, että Ruben Stillervittuili Jaana Venkulalle, jolla oli kaulassaan kettu.
Yhtäkkiä tajusin, että samaan aikaan vain puolen kilometrin päässä, Forumin parkkihallissa Jari Sarasvuo piti omaa herätyskokoustaan. Mistä oli kyse? Kaksi tuhannen hengen keskustelutilaisuutta keskellä Helsinkiä hektisen joulun alla.
Q-faktori on Linda
Minua kuumotti. Aloin pohtia ajan henkeä. Mitä muuta yhteistä näillä tilaisuuksilla oli? Ihmiset halusivat kuunnella puhetta. Tilaisuuksien vetäjinä oli kaksi aikamme mediahahmoa: ne pojat joille nauretaan, kun joskus ensi vuosikymmenellä 90-lukua muistellaan.
Yritin löytää yhtäläisyyksiä, yritin tavoittaa ajan henkeä, mutta minua kuumotti enkä kyennyt synteesiin. Tilaisuudet olivat ajoitusta lukuunottamatta perin erilaiset. Toisessa keskusteltiin siitä, kuinka moraali ulotetaan eläinkuntaan ja toisessa siitä, kuinka yksilöstä tehdään luova liukuhihna ja tungetaan se moraali toisesta korvasta sisään ja vanua aukkoihin.
Olin hetken pettynyt, kunnes ymmärsin 90-luvun zeitgeistin. Löysin yhdistävän tekijän, joka ei olekaan ajan henki, vaan mystinen Q-faktori, joka Sam Inkisen mukaan määrittää sukupolveamme.Q-faktori on eroottinen viulisti Linda Lampenius, joka esiintyi molemmissa tilaisuuksissa vampyyriksi pukeutuneena.
Kaiken takaa tulee Kalle
Pilaan mielelläni Sam Inkisen ilon ja demystifioin Q-faktorin eli Lindan. Se on pakko kertoa: jokaisen menestyvän naisen takana on sittenkin mies. Lindan kohdalla se on hänen tuleva puolisonsa Kalle Kivimäki, Radio Cityn markkinointipuolen pomo ja helvetinmoinen häntäheikki. Kaupungilla puhuvat, että ihan hyvä jätkä.
Muistatteko sitä aikaa, kun näyttelijä Sanna Saarijärven luominen naama oli joka toisen viikonvaihteen Iltapäivälehden kannessa, ja haastattelussa hän kertoi tuhannetta kertaa toimittajille tarinaa siitä kuinka vaikeaa hänen oli jättää juokseminen ja ryhtyä näyttelijäksi ja tätähän piti kelata, koska toimittajien mielestä ihminen, joka osaa kaksi asiaa on implisiittisesti mielenkiintoinen.Siihen aikaan Kalle seurusteli Sannan kanssa ja tyrkki häntä julkisuuteen, koska Kalle mediamiehenä tiesi, että kahden osaamisen konsepti toimii. Kalle on myöskin seurustellut Maria Guzeninan kanssa, mutta hänen menestystään en tietojeni puutteen vuoksi voi kokonaan laittaa Kallen ansioksi.
Malleja ja missejä ei Kallen tallista ole koskaan puuttunut. Erään määritelmän mukaan Kalle panee kaikkea mikä liikkuu, kunhan se liikkuu Kaivohuoneella. Mutta nyt Kalle on löytänyt täydellisen naisen tarkoituksiinsa: kohtalaisen hyvä viulisti ja muodollisesti pätevä blondi. Markkinointislangilla sanottuna täydellinen konsepti. Kalle ja Linda menevät naimisiin ensi kesänä ja Lindasta tulee kestotuote. Q-sukupolvi on pelastettu!
