20. syyskuuta 1996
Teksti:

Herttuatar Anastasia istuu majesteettisen ryhdikkäästi Kustaanmiekan vallilla ja silmäilee arvokkaasti alamaistensa temmellystä. Minuun hän ei vaivaudu edes vilkaisemaan. Rengaspanssariin sonnustautuneet ritarit mätkivät toisiaan miekalla päähän. Kauniit kamarineidot lörpöttelevät. Suippokorvaiset keijut hihittävät lapsellisesti ja suunnittelevat jotain idioottimaista kepposta. Kaartilaiset nojailevat miekkoihinsa pitkästyneenä.
    Uhkapeluri Gord esittelee ylpeänä uutta miekkaansa: siinä on koukku, jolla saa vihollisen sisälmykset näppärästi ulos. Hovikiduttaja Karl Geshrei hymyilee tuuheaan mustaan partaansa, hän on juuri keksinyt uuden vitsikkään pitkäkestoisen kidutusmetodin.
    Kolmisenkymmentä Korpin klaanin jäsentä on live-roolipelaamassa, eli larppaamassa, Suomenlinnassa. Mikä ihme saa nämä suht` terveiltä vaikuttavat lukiolaiset ja yliopisto-opiskelijat pukeutumaan hassuihin vaatteisiin ja kuvittelemaan, että ovat jotain muuta kuin oikeesti ovat. Takana on varmasti jotain kieroutunutta: satanismia, rituaaleja, seksiä, väkivaltaa ja ehkä jotain pahempaakin.Todellisuutta ei saa pakoilla paitsi joskus viinan voimalla.

Roolipelaaja ei säästy kivuilta

Otan toimittajan roolin ja esitän Klaanin puhikselle Hanna Koverolalle kysymyksen: ”Oletteko te satanisteja?”
     ”Tota kysyvät ne, jotka eivät tajua roolipeleistä yhtään mitään”. Hanna huokaa. Myös Mika Koverola huokaa. ”Aivan samalla tavalla jääkiekkoilijoita voitaisiin syyttää saatananpalvonnasta.”
     Korpin Klaani järjesti pari viikkoa sitten Olavinlinnassa massiivisen roolipelisession. Koko linna oli heidän käytössään ja yli sata 12-38 vuotiasta klaanilaista seikkaili rooliasuissaan Korpimaan kuningattaren Kaarina Korvenhovissa.
     Ylä-Savon toimittaja seurasi tapahtumaa. ”Toimittaja ei ollut kiinnostunut kuin seksistä”, Hanna Koverola tuhahtaa. ”Se kyseli vain, että hoitavatko roolipelaajat pelin aikana seksikohtaukset ihan oikeasti, vai onko ne lavastettuja.”
     Minuakin kiinnostaa. ”Pannaanko roolipeleissä sitten oikeesti?”
     Taas Hanna huokaa: ”Se on ihan pelaajien oma asia, saavat keskenään sopia sen. Pelinjohtaja ei asiaan puutu.”
     Joku klaanilainen hihkuu taustalta tietävänsä ainakin yhden aidon aktin.
     Sitten on vielä väkivalta.”Eikö miekalla hakkaminen satu?”
     Hanna Koverola läppää minua viemäröintiputkesta ja ilmastointiteipistä väsätyllä bofferilla reiteen.
     ”Autch”, sattuu se.

Roolipelaaja ei pelaa vaan eläytyy

Roolipeli -sana jo pitkälti selittää mistä on kyse. Pelaajalla on roolihahmo, joka seikkailee pelinjohtajan luomassa mielikuvitusmaailmassa. Pelaajan täytyy unohtaa oma minänsä ja elää roolihahmonsa elämää: tuntea, aistia ja toimia hahmon luonteen mukaisesti.
     Roolipeliin tarvitaan vähintään kaksi ihmistä. Toinen on pelinjohtaja, joka kuvailee tapahtumia, näkymiä, tilanteita – luo raamit ja maailman, jossa pelaaja toimii. Roolipeli on kuin näytelmä tai elokuva, jossa pelaaja on yksi päähenkilöistä, tosin ilman valmista kässäriä tai valmiita vuorosanoja. Pelaaja eläytyy hahmoonsa ja toimii eri tilanteissa, kuten tämä toimisi.
     Pääasiassa roolipelejä pelataan pöytäpeleinä, jolloin seikkailut tapahtuvat pelaajien mielikuvituksessa. Live-pelaaminen, larppaaminen on periaatteessa sama asia: siinäkin on pelinjohtaja ja mielikuvitus on tärkeintä. Larppaajat pukeutuvat rooliasuun ja seikkailevat konkreettisessa ympäristössä, esimerkiksi Olavinlinnassa. Larppaaminen on lähinnä interaktiivista teatteria.
     Satanismisyytökset ja tätimäinen suhtautuminen roolipeleihin ovat vähentyneet. Kirkko ja kaupunki -lehti kirjoitti juuri positiivisen jutun larppamisesta, seurakunnan kerhoissa harrastetaan roolipelejä ja lukioiden äidinkielen opetusohjelmaan on ympätty roolipelikursseja.

Koulukiusatut hyväksyvät mundiksen

Hanna Koverolan mukaan Korpin klaanin larppajista 98 prosenttia on, tai on ollut, koulukiusattuja. Hän ei tiedä onko roolipelaaminen syy vai seuraus kiusaamiseen, sillä ”me larppaajat ollaan kai aina oltu vähän outoa porukkaa”.
    Klaanilainen Henri, 17, kertoo olleensa koulukiusattu. ”Mua kiusattiin ala-asteella, koska olin 10 senttia pienempi kuin muut. Kukaan ei digannu mua.”
    Korpin klaanista Henri on saannut uudet frendit ja itsevarmuutta. ”Ei mua enää kiusata. Mä oon SYK:ssa lukiossa, mutta ei kukaan siellä vieläkään diggaa mua. Se ei haittaa, koska sykkiläiset on nörttejä.”
    Minä innostun. Roolipelithän ovat oikein tervettä puuhaa. Ne antavat itsevarmuutta koulukiusatulle, tarjoavat virikkeitä ja uusia ystäviä. Ne kehittävät luovaa ideointia, empatiaa, sanavalmiutta ja esiintymiskykyä. Larppaaminen on selvästi tervehenkistä liikuntaa ja kivaa yhdessäoloa luonnossa.
    ”Onko larppaaminen vähän niinku partio?” kysyn.
    ”Ohhoh!”
    ”No, ei vitussa!” klaanilaiset hermostuvat.
    ”Partio on mundiksille!”
    ”Mundis on tavallinen valkoihoinen, heteroroseksuaalinen, luterilainen tapakristitty, jolla on 1,7 lasta. Hän ei ymmärrä roolipeleistä yhtään mitään”, Hanna Koverola selittää ja katsoo minua merkitsevästi.
    ”Ei meillä ole kuitenkaan mitään mundiksia vastaan.”
    ”Meistä ne on vaan hassuja”, naureskelee Henri. ”Mistähän mundikset oikein löytää ne törkeet kuteensa.”

Akateeminen Alter Ego

Saksalaiselta kuulantyöntäjältä näyttävä Ramona on pirun iso. Hän pukeutuu nahka- ja kumikledjuihin, naamassa on rohkea bondage-meikki, lonkalla roikkuvat käsiraudat, selässä kiemurtelee koristearpi. Ramona harrastaa extreme SM-leikkejä.
     Ramonan koulutustaso on matala, mutta hän korvaa tiedolliset puutteensa raa´alla voimalla. Ramonan silmille eivät nörtit hypi: hän on vahva, mutta kokoonsa nähden ketterä, erinomainen ampuja ja kirveenkäyttäjä. Positiivisen mutaation seurauksenä hänellä on hyvä pimeänäkökyky.
    Jokaisesta humanistihissukasta olisi huikeaa olla hetkinen Ramonana.
     Englantilaista filologiaa opiskeleva Leena Romppainen on ollut.
     Leena on yliopiston roolipeliyhdistyksen Alter Egon sihteeri ja aktiivi, ja paino on sanalla aktiivi, sillä Vanhan lehtikahvilan nurkkapöydässä Leenan kädet viuhuvat eestaas ja puhetta pulppuaa tuhannen sanan minuuttivauhdilla; ”tsori, mä en oo nukkunu kolmeen päivään”.
     Leena ei ole hissukka, vaan hyper – tai ei oikeastaan Leena vaan Droidy. ”Mulla on 67 sivupersoonaa. Tällä hetkellä mä oon ilmeisesti Droidy, koska hän on aikaansaapa ja reipas. Lisäksi sillä on positroniaivot. Tai sitte mä oon Speed tai Nada. Speed on kivan maksimoija. Nadankin mielestä opiskelu on ihan turhaa. Hän on semmonen välinpitämätön hälläväliä tyyppi ja menee joskus vähän liian pitkälle.” Toivon mielessäni, että Nada pysyy haastattelun ajan kohtuudessa.

Sosiaalidemokraatiton yhteiskunta

Leena ja sivupersoonat pelaavat saksalaiselta kuulantyöntäjältä näyttävää Ramonaa pöytäroolipelissäTaiga.
    Taiga on Alter Egon puheenjohtajan Ville Vuorelan kirjoittama, ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan sijoittuva roolipeli. ”Mulla on tämmönen perverssi viehtymys post-holocaust genreen, tuhoon ja synkkyyteen”, Vuorela kertoo.
    Vuorelan visio tulevaisuudesta on lohduton. Vuonna 2 039 92 prosenttia väestöstä on kuollut nälänhätään, yhteiskunta on romahtanut: rosvot, terroristit ja kannibaalit jylläävät. Sosiaalidemokratia on kuollut.
    ”Mä olen huolissani tulevaisuudesta ja Taiga on äärimmäinen kauhuskenaario”, Vuorela kuvailee. ”Hahmottelin sosiaalipolitiikan luentoja hyväksikäyttäen sellaista maailmaa, jossa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa. Pelin taustana on käytetty nykyisiä ennusteita saasteista, kasvihuoneilmiöstä ja ilmaston lämpiämisestä.”
    Fil.yo Vuorela on kehitellyt skenaarioitaan kahdeksan vuotta. Viime toukokuussa hän vihdoin julkaisi Taigan omakustanteena. Vuorela lähetti yhden kappaleen suurelle amerikkalaiselle roolipelien kustannusyhtiölle, joka innostui ja osti pelin Pohjois-Amerikan myyntioikeudet.
    ”Ville Vuorela, tuleeko sinusta nyt miljonääri?”
    ”Se on äärimmäisen epätodennäköistä, vaikka tietysti periaatteessa mahdollista. Jos Taigaa myytäisiin Jenkeissä joulumyynnissä muutama tuhat kappaletta niin voisi siitä jonkun kymppitonnin saada royalteina.”

Ei vain humanistien yksinoikeus

Alter Ego laajeni viime keväänä humanistisesta tiedekunnasta koko yliopiston kattavaksi roolipeliyhdistykseksi, jäsenmäärä on kasvanut nopeasti reilusta kymmenestä lähes sataan. Pelisessioita järjestetään ihmisten kotona ja Uudella ylioppilastalolla. Useita kampanjoita on nytkin käynnissä.
     Leena Romppainen ja hänen toimittajasivupersoonansa Lena väsäävät Alter Egon Alterations lehteä. Uusimmassa numerossa akateemiset roolipelaajat pohdiskelevat väkivallan ja roolipelien suhdetta. ”Tietysti pelien maailmat ovat vaarallisempia ja väkivaltaisempia kuin todellinen maailma. Olisi tosi tylsä pelata hahmoa, joka vaan nyhvää luennolla”, Leena toteaa, eikä reaalimaailmassakaan juuri ehdi tylsistymään luennoilla. Aika kuluu pitkälti Alter Egon toiminnassa, roolipelisessioissa ja sivupersoonien kaitsemisessa. Kaikilla 67:llä ei ole vielä edes omaa nimeä.
    ”Yleensä mä tuun hyvin toimeen itseni kanssa, tai me tulemme toimeen itsiemme kanssa”, Leena, Lena, Nada tai Droidy arvioi. Joku heistä kertoo roolipelaajien suosikkivitsin: ”Real-life roolipelissä kukaan ei tiedä kuka on pelinjohtaja.” En ymmärrä vitsiä, mutta ei kai mundikselta voi muuta olettakaan.

Marko Junkkari
Kuva: Niko Nurmi