Andres Serrano hankki maineensa yhtenä aikamme kohutuimpana kuvataiteilijana valokuvaamalla krusifiksin, jonka hän oli upottanut omaan virtsaansa.
Yhdysvalloissa vuonna 1950 syntynyt Serrano onkin herättänyt kotimaassaan niin paljon närkästystä, että häntä on käytetty esimerkkinä siitä, miksi julkisilla varoilla ei pitäisi rahoittaa nykytaidetta.
Kieltämättä Serranon aiheet ovat provosoivia: Ku Klux Klanin jäseniä, kuolleita, kodittomia, spermaa ja verta. Valokuvissa rankat aiheet yhdistyvät hienostuneeseen ja eleganttiin tekniseen toteutukseen.
Serranon valokuvat tuntuvat aina tarkoituksellisen mielipiteettömiltä. Niiden estetiikka on kuin tv-uutisista: vaikka mitä olisi tapahtunut, uutistenlukija pysyy aina tyynenä. Tämä aiheuttaa pulmallisen tilanteen. Katsoja voi ainoastaan arvailla, ovatko taiteilijan valokuvat eettisiä kannanottoja vai eivät.
Kun katselee Seksin historia -sarjaa, herää epäilys, onko kyseessä vain friikkishow eikä vakava yritys pohtia seksuaalisuuden moninaisuutta. Keskiluokkainen näyttelyvieras voi joko kauhistella turvallisesti sitä, että naisella on tekopenis miehen perseessä kiinni, tai sitten hän voi alkaa kyseenalaistaa omia käsityksiään.
Ehkä vaikuttavin osa Serranon tuotantoa ovat hänen viimeistellyt ja hiljaisen arvokkaat kuvansa kuolleista ihmisistä. Kuolema on kaikkein suurin toiseus, eikä sen kohtaaminen voi olla ravistelematta katsojaa.
Kuvatessaan intiaaneja ja kodittomia Serrano tekee arveluttavampaa työtä seksi- ja kuolema-aiheisiin kuviin verrattuna. Kuvat tuovat hyvin helposti mieleen 1800-luvun etnografisen kuvaperinteen, joka tieteellisessä ”objektiivisuudessaan” onnistui lujittamaan käsityksiä eurooppalaisesta ylemmyydestä.
Serranon kuvissa kodittomat köyhät näyttävät saippuasarjojen siloitelluilta sankareilta. Vaikutelmassa on jotain häiritsevää, vaikka Serrano on onnistunut tuomaan kuvattaviinsa ihmisyyden merkityksellisyyden tuntua.
Merkittävän temaattisen kokonaisuuden Serranon tuotannossa muodostavat valokuvat ruumiinnesteistä: virtsasta, spermasta, verestä ja maidosta. Serranolle tyypillisesti kuvat ovat yksinkertaisen elegantteja, ja niissä selittelemättömyys on paikallaan.
Ruumiinnesteitä kuvataan tavalla, joka toteuttaa taiteen tehtävää tekemällä arkipäiväisestä runollista ja mysteerinomaista. Tämän vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi moiset kuvat voisivat loukata ketään. Ehkä niiden runollinen raadollisuus muistuttaa liian selkeästi ihmisen lihallisuudesta, jota jotkut voivat pitää likaisena.
Pissa-Kristuksesta tulee todennäköisesti Tennispalatsin näyttelyn keskustelluin teos. Siinä Jeesus lilluu taiteilijan omassa kusessa, ja katsoja hämmentyy: ”Tuossako se nyt on?
”Toisaalta Pissa-Kristus sopiikin hyvin Serranon taiteen symboliksi olemalla mykkä ja provosoiva yhtä aikaa. Kuva pakottaa katsojan pohtimaan suhdettaan siihen kuten muuhunkin Serranon taiteeseen.
Juha-Heikki Tihinen
Kuva Andres Serrano
Andres Serranon näyttely 29.4. saakka Tennispalatsissa.