Gorin kaupunki Georgiassa ei häpeä oman kylän diktaattoria.
Gori on epäviehättävällä tavalla rapistunut 50 000 asukkaan kaupunki keskellä Georgiaa. Rakennusten rappaukset ovat irronneet jo Neuvostoliiton aikana, eikä ravintoloissa viitsisi istuskella, vaikka terassituolien kaikki jalat olisivat ehjiä. Ne nimittäin tarjoavat Gorin alueen viiniä, joka on paikallisten mukaan Georgian huonointa. Kaupunki ei ole kaunis, mutta jostain täällä ollaan ylpeitä.
Asemalla matkaajaa tervehtii Stalinin rintakuva. Kävelen Stalinin katua Stalinin puistoon, jonne on parkkeerattu Stalinin käyttämä junavaunu. Ohitamme Stalinin patsaan ja pääsemme Stalinin kotitalolle. Kylän suuri poika, Josif VissarionovitÅ¡ DžugaÅ¡vili, on täällä arvossaan.
”En varsinaisesti rakasta Stalinia”, sanoo puistossa istuskeleva Giga Lomsadze, 26.
”Mutta hänen ansiostaan koko maailma tietää, että Georgia ja Gori ovat olemassa.”
Ystävä Giorgi Sherazadishvili, 26, on samaa mieltä.
”Stalin oli suuri nero, joka päätti käyttää energiansa pahaan. Mutta nero yhtä kaikki.”
Stalinin kotitalo on kuljetettu syrjäkylältä kaupungin keskustaan ja sen ympärille on rakennettu uusklassinen valkea palatsi. Pikkuruiseen taloon astutaan doorilaisten pylväiden lomitse.
Anna Zakareishvili, 60, on paennut hellettä palatsin varjoon. Hän kutsuu Stalinia hellittelynimellä Soso.
”Hän on yksi viidestä merkittävimmästä ihmisestä koko maailmanhistoriassa, ja kotoisin täältä meiltä. Hän ei tosin kohdellut Georgiaa erityisen hyvin.”
Pojantytär Tika, 13, komppaa.
”Et sinäkään olisi tullut tänne, jos Stalin ei olisi syntynyt täällä.”
Tika on oikeassa. Stalin on ainoa merkittävä asia, joka on koskaan tullut Gorin kaupungista.
Jatkan puiston läpi Stalin-museoon, joka vieläkin suurempi valkoinen palatsi pylväineen ja torneineen. Marmoriaulassa myydään Stalin-fanitavaraa: avaimenperiä, magneetteja, matkamuistolautasia, jopa Stalin-viiniä. Aulasta kuljetaan upottavaa punaista mattoa pitkin rappusia ylös. Yläkerrassa vierailijat ottaa vastaan Stalinin patsas, joka kylpee lasimaalauksen läpi suodattuvassa lämpimässä auringonvalossa.
Opas Natia kertoo Stalinin elämästä Gorissa ja Neuvostoliitossa. Naisen äänessä on ylpeyttä hänen selostaessaan nuoren vallankumouksellisen saavutuksista. Natia pyytää meitä kiinnittämään huomiota siihen, kuinka komea Stalin oli nuorena.
Huone toisensa jälkeen näemme valokuvia eri-ikäisistä Stalineista, hänen perheestään ja suurista hetkistään. Vitriinissä on esillä Stalinin saamia lahjoja eri maista. Suomesta on annettu Iittalaa. Rooseveltin ja Churchillin kanssa käyty kirjeenvaihto on esillä samassa huoneessa piipun ja saappaiden kanssa. Seinällä olevasta suuresta ristipistotyöstä opas kertoo tarinan: taiteilija menetti molemmat kätensä onnettomuudessa, mutta rakasti Stalinia niin paljon, että kirjoi työn valmiiksi varpaillaan.
Stalinin vainoista hän ei sen sijaan kerro mitään. Miksei? Opas ryhdistäytyy.
”Kaikki arkistot eivät ole vielä avautuneet, joten emme voi tietää, kuinka moni menetti henkensä ja missä olosuhteissa. Odotamme todisteita ennen kuin kerromme mitään.”
Hän vetää suunsa tiukaksi viivaksi.
”Sitä paitsi me emme täällä Gorissa välitä politiikasta. Museo on museo, ei paikka tehdä politiikkaa.”
Maria Pettersson
