Tero Paskapää: Elokuvataide on paskaa

T:Teksti:

Ranskassa haisee välimerellinen kakka. Aki Kaurismäen vassaridraama Le Havre on automaattisesti ehdolla Cannesin elokuvajuhlilla, jossa yritetään elvyttää myös Almodóvaria ja von Trieriä.

Nyt odotamme, että emeritus-Messias nostaisi suomalaisen elokuvataiteen kuolleista vielä uransa neljännellä vuosikymmenellä.

Oikeasti Kaurismäki on ajanut elokuvamme samalla tavalla umpikujaan kuin Alvar Aalto teki arkkitehtuurillemme. Kun tässä maassa on syntynyt yksi kansainvälinen auteur, näyttävät mestarin funktionaalisen tyylin perilliset surullisilta kopioijilta ja toisinajattelijat amatöörimäisiltä pyristelijöiltä.

Parhaiten pärjäävät nämä epä-Akit. Suomalainen elokuvaohjaaja pukeutuu lämpimästi huppariin ja mupeltaa cateringista muffinsia sänkeensä. Nössykkä nyökyttää päätään, kun tuottaja kehottaa sijoittamaan Laitilan Kukkoa avainkuviin. Kuka tuollaista kultaista noutajaa kelpuuttaisi yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?

Onneksi mikään ei lannista suomalaista debyyttiohjaajaa paremmin kuin se, että hän näkee debyyttielokuvansa kankaalta. Ensi-illan jälkeen alistunut taiteilija yhtyy päätähteensä yksiössään ja haluaa nähdä taas oikeita unia.

Yöllisissä harhoissaan katkera ohjaaja palaa DeLoreanilla ajassa takaisin vuoteen 1902. Hän hiipii Georges Mélièsin korvan viereen ja kuiskaa suippoviiksiselle ohjaajalle: ”Teet ihan hyvän näköistä kuumatkakuvaa, mutta lopeta. Olet luomassa perustaa taidemuodolle, joka pakottaa miljardit ihmiset katsomaan kompromisseja tuntitolkulla.” Savukone tupruaa, koska käynnissä on unikohtaus.

Oikeasti tämän taiteen olemme pilanneet me katsojat. Olemme turruttaneet hermomme niin huolella, että meille kannattaa tarjota vain paskamaista rankistelua. Elokuvataiteen kovuus mitataan nykyään siinä, kuinka monta päähenkilön sukulaislasta joukkoraiskataan epäreilusti viisiminuuttisessa panoraamakuvassa. Suomielokuva puetaan heinäkuisen hyväntuuliseksi, etteivät asiakkaat lippuluukulla pelästyisi, vaikka lopputulos on samaa itkurunkkua kännissä.

Tulevaisuus saa aidot kyyneleet virtaamaan. On ihan törhösen yhdentekevää, että viihde-elokuva leikkii taas jokusen vuoden 3D-huvipuistoa, mutta on murskaavaa kuulla, että muutama taidepiirien wim­wenders on huijattu kolmiulotteiseen nöyryytykseen. 3D-kuva on ylitummaa, reunoilta epämääräistä ja tekee silmiin väristyksiä. Vaikuttavin efekti syntyy, kun riisuu tahraiset pokat. Silloin helsinkiläiset vierustoverit näyttävät autuailta ja hedelmällisiltä.

Tekee mieli huutaa salitovereille, että painutaan vittuun tästä lacanilaisesta valekohdusta.

-Tero Paskapää-

Tero Kartastenpää on helsinkiläinen toimittaja, joka haukkuu tällä palstalla kaikki taiteenlajit vuorotellen.