Lontoolainen suuri taidegalleria vuonna 2003. Paikalla ihastuneita taiteenystäviä. Tila täyteen maalattu. Seinät tägeistä tukossa, katossa vilisee throw-uppeja. Maalia valuu ja ikkunat on pommitettu umpeen. Meneillään on kuuden newyorkilaisen graffitiwraitterin Bombers show -taidenäyttely.
Tavallisesta kaduntallaajasta graffiti näytti pitkään töhryltä. Alan ammattilaisille se kuitenkin on aina ollut yksiselitteisesti taidetta. Kun ensimmäiset graffitisukupolvet aikuistuvat, kaduntallaajien ja ammattilaisten näkemykset lähestyvät toisiaan – vaaka kallistuu taiteen puolelle.
Maailmalla graffiti on siirtynyt kaduilta gallerioihin. Tyylikkäitä graffiti-kirjoja myydään kirjakauppojen taideosastoilla kahvipöytäkirjoina muiden joukossa.
Ruotsissa on tämän vuoden puolella ilmestynyt kaksi pohjoismaiseen graffitiin keskittyvää kirjaa: They Call Us Vandals ja Overground.
Graffitisukupolvi ymmärtää kuitenkin laadun ilman kirjojakin. Uusien kirjaintyylien tunnistaminen ja hyvien tägien bongaaminen kuuluu connaisseurien kaupunkikävelyyn.
Kävely kaupungilla on parhaimmillaan galleriakierros ulkoilmassa.
Suomessa katutaide ei silti vieläkään hengitä vapaasti. Helsingin kaupunki ei salli edes julisteiden kiinnittämistä julkisille paikoille. Suomalaiseen hip hoppiin erikoistunut Posse-lehti poisti Lehtipisteen vaatimuksesta graffiti-kuvat lehdestään.
Graffitiväen mielestä linja on tietysti väärä. Heidän mielestään kyse ei ole enää vain yhden sukupolven ilmaisutavasta, vaan kulttuuriperinnöstä, jota uudet sukupolvet kehittävät eteenpäin.
Myös laillinen taide ja graafinen suunnittelu ovat innostuneet katujen kielen ilmaisuvoimasta. Aivan kuten Keith Haring ja Jean Michel Basquiat 80-luvulla, nykyajan taiteilijat, graafiset suunnittelijat ja mainostajat flirttailevat graffitin kanssa kiivaasti.
”Saksassa saattaa paikallinen valopilkku esitellä uusia graffiteja, mutta täällä niistä kuulee lähinnä Raija Pelliltä”, helsinkiläinen graffitimaalari, kolmekymppinen Egs sanoo.
Hän arvostaa taidettaan, mutta ei halua nimeään julkisuuteen, koska päivätyön asiakkaat eivät välttämättä ajattele samoin.
Maailmalla on viime aikoina nostettu kunniaan erityisesti graffitin yksinkertaisimpia ja puhtaimpia muotoja, pelkistä ääriviivoista koostuvia throw-uppeja ja aiemmin tuhruina kirottuja nimikirjoituksia, tägejä.
Helsingin tägit ovat maailmalla jopa kuuluisia näyttävyydestään.
”Helsingissä on aina tehty kauniita tägejä. Muualla Euroopassa keskityttiin pitkään vain määrälliseen puoleen, mutta Helsingissä oli jo 80-luvulla monta hyvää tägiwraitteria”, Tukholman aktiivisimpiin maalareihin kuuluva Phily kertoo.
Kuvataiteilija Sami Lukkarinen ymmärtää graffitien taiteellisen arvon. Hän on kopioinut viiden viime vuoden aikana tuhansia tägejä mukanaan aina kulkevaan vihkoon.
Lukkarinen itse maalaa tyylillä, jota hän kutsuu photoshoprealistiseksi. Lähtökohtana on valokuva. Lukkarinen kopioi ensin kuvan tarkasti öljyväreillä maalaukseksi ja kopioi sitten oman maalauksensa päälle kaduilta poimimiaan tägejä, siis maalaa graffitia siveltimellä kankaalle.
Hän vertaa työskentelytapaansa sekä graffitimaalareihin että alkuperäistä valokuvaa tietokoneella manipuloivaan photoshoppaajaan.
”Istuin paikallisbussissa ja tuijotin penkin selkänojassa ollutta hienoa tägiä”, Lukkarinen kertoo graffitiherätyksestään. ”Silloin minulla välähti: graffitimaalarihan tekee aivan samaa kuin minä ja photoshoppaaja. Muuntelee annetusta todellisuudesta omansa.”
Lukkarinen on maalannut kokonaisen graffitijuniin pohjautuvan taulusarjan. Ensi vuoden Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina toimivan Kari Kenetin makuuhuonetta komistaakin nyt helsinkiläisten graffitimaalareiden Tenun, CDC:n ja Jayn maalaama lähijuna – Lukkarisen versiona tosin.
Lukkarisen mielestä tägit ovat kaiken alku, nimiä julkisella paikalla, fonttitaidetta ja kalligrafiaa sivuava taiteenlaji, graffitia puhtaimmillaan.
”Tägeissä viehättää se dynamiikka ja vauhti, jonka näkee typografiasta.”
Lukkarinen on kiertänyt vihko kädessä Helsingin lisäksi muun muassa Barcelonassa, Berliinissä, Kölnissä ja Prahassa.
”Dynamiikan lisäksi tägeissä iskee sommitelma. Joillain kirjoittajilla on selvä kyky nähdä hyvät tägin paikat ja tehdä niihin juuri oikean kokoinen työ”, Lukkarinen purkaa tägien estetiikka.
”Tägeissä sommittelu ja kirjoituspaikkaan sopivuus on paljon tärkeämpää kuin suurissa värikkäissä piisseissä. Ja tietenkin saman nimen näkeminen kaikkialla kaupungissa säväyttää.”
Graffitin tuominen perinteiseen galleriaan on silti ongelmallista. Sijaintipaikan ja teoksen statuksen muutos – junan seinästä kankaalle, laittomasta lailliseksi, kadulta galleriaan – voi tehdä työstä väkinäisen.
”Graffiteja tuotiin suoraan gallerioihin esimerkiksi New Yorkissa 80-luvulla. Villitys kesti pari kuukautta”, Egs muistelee. ”Onhan siinä ristiriita gallerian ja junan välillä. Galleriagraffiti on mielenkiintoista ja merkittävää, koska katugraffiti on laitonta.”
Joillekin graffitia on vain laiton graffiti, kaikki muu jäljennöstä alkuperäisestä. Phily maalaa tästä syystä vain junia ja seiniä.
”Kankaalle on vaikeaa saada graffitin energiaa. Luonnossa graffiti nähdään yleensä vilaukselta, ohivilahtavassa junassa tai seinässä ja tägit bongataan ohi käveltäessä”, Phily selittää.
Graffitit on suunniteltu niin, että vaikutus on iskevä ja välitön.
Egs pitää graffitin siirtymistä gallerioihin hyvänä kehityksenä, joskin vaikeana.
”Joskus näkee pakonomaista tarvetta tuoda maalaukseen jotain, joka tekisi siitä galleriaan sopivamman. Työstä tulee helposti välimuoto, joka ei miellytä ketään. Pointtihan ei ole se, miltä graffiti näyttää, vaan se, miksi joku sitä tekee.”
Graffiti ei ole vain kaksiulotteinen spraymaalipinnoite junan kyljessä, vaan teokseen kuuluu myös se, kuinka työ tehdään ja koetaan.
Esimerkiksi Jackson Pollockin edustama action painting, performanssi- ja kansantaide ovat sen vuoksi lähempänä laitonta graffitia kuin perinteinen maalaustaide.
Nollatoleranssi on ajanut monissa maissa graffitin internetiin. Kuvat maalauksista julkaistaan verkossa tuoreeltaan aiheeseen erikoistuneilla lukuisilla verkkosivuilla. Graffiti nähdäänkin nykyisin useammin näyttöpäätteeltä kuin maastossa.
Internet on myös osaltaan muuttanut tyylejä. Kun kaikki voivat ihailla kaikkien töitä joka puolelta maailmaa, vaikutteet leviävät ja paikalliset tyylit katoavat.
Graffitin yleistyminen ja kohoaminen taiteen kaanonissa on rohkaissut paitsi graffitimaalareita gallerioihin, myös klassisen koulutuksen taiteilijoita kaduille. Useat nykyajan mielenkiintoisemmista taideprojekteista putoavat laajaan katutaiteen kategoriaan. Katutaiteessa taiteilija ottaa julkista tilaa haltuun taiteen keinoin.
Hyvä esimerkki tästä ovat ranskalaisen Zevsin työt. Hän vie yhdysvaltalaisen Adbusters-liikkeen mainoksien manipuloinnin uudelle tasolle. Zevs kidnappaa visuaalisesti mainosten hahmoja.
Hän leikkaa irti valtavissa mainostauluissa ja -kankaissa komeilevia mallin kuvia ja pitää niitä näyttelyssään ”panttivankeinaan”. Zevs lähettää myös mainostajalle – milloin Lavazza, milloin Evian – miljoonien eurojen ”lunnasvaatimuksia”.
Zevsin yhteys graffitiin ei ole visuaalisesti ilmeinen, mutta hänen toimintatapansa ja asenteensa on paljon velkaa junavarikkojen pioneereille.
Graffiti menestyy myös kaupallisesti. Graffitilla tehdään tuotteesta kuin tuotteesta katu-uskottava, ja toisaalta sillä on hyvä kosiskella aikuistunutta graffitisukupolvea latomaan rahaa tiskiin.
”Kohta on munakellossakin tägi kyljessä. Kaikki on jotenkin street tai hip hop”, Egs taivastelee.
Osaltaan kyse on sukupolvenvaihdoksesta. Graffitin tullessa 1980-luvun puolivälissä Eurooppaan, tekijät olivat teini-ikäisiä.
”Meidän sukupolvemme on nyt kulttuurinkulutuksen aktiivisimmassa iässä. Vaikkei itse olisikaan maalannut, jokainen tuntee jonkun joka on maalannut tai maalaa vieläkin”, Egs arvelee.
Junia maalataan Suomessa vieläkin, ja saipa Helsingin metrokin viimeisimmän wholecarin, kokonaisen vaunun peittävän maalauksen, tänä kesänä.
Helsingin ainoa laillinen graffitigalleria Kulosaaren äänivallissa kuitenkin peitettiin yksivärisellä maalilla kolmisen vuotta sitten.
”Seinä tulisi restauroida alkuperäiseen loistoonsa. Ja nimenomaan restauroida, ei maalata uudelleen. Näin tunnustettaisiin graffitin taiteellinen arvo”, Egs vaatii.
Katugraffiti on mielenkiintoisessa tilassa. Maalaajat ovat jakautumassa laajempaan ja tuottoisampaan katutaiteen ja designin piiriin sekä old school -junamaalareiksi.
”Iät ja ajat perinteistä New York -graffitia maalanneiden työt voivat jonkun mielestä olla mielenkiinnottomia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden arvoa”, Egs miettii.
”Minun mielestäni on mielenkiintoisempaa, että moni vanha tyyppi tekee hyvinkin perinteistä tyyliä. Se on jopa tietyllä tavalla kokeellisempaa.”
Pidättäytyminen vain selkeästi graffitityylisten kirjainten maalauksessa, pienien nyanssierojen tarkka ymmärrys, tyylin jatkuva kilpaileva kehittely sekä pyrkimys koko kaupungin kattavaan maalipeitteeseen on loputon sarka aktiivisellekin maalarille.
Kovimmat old school -maalarit puhuvat yli kolmestasadasta maalauksesta vuodessa. Graffitin estetiikkaa ajaa myös laittomuuden asettama imperatiivi nopealle toiminnalle.
”Se tulee ihan luonnostaan. Jokainen maalari kilpailee ajan kanssa. Vauhti ohjaa maalaajaa”, Phily valottaa.
Tätä erityisluonnetta ei lailliseen graffitiin voi siirtää.
Roope Mokka
Malcolm Jacobson: Overground: 9 Scandinavian Graffiti Writers, Underground Productions
Markus Mai & Arthus Remke: Writing: Urban Calligraphy and Beyond, DieGestalten Verlag
