Lokakuussa pidin Eteläsuomalaisen osakunnan vuosijuhlilla puheen, jossa kehotin opiskelijoita valtaamaan Uuden ylioppilastalon. Perinteikäs 120-vuotias osakunta oli menettämässä elintärkeän järjestötilansa Hyyn mönkään menneiden kiinteistöbisnesten seurauksena.
Radikaali ehdotukseni sai valtavat suosionosoitukset ja herätti selvästi säpinää opiskelijoiden keskuudessa. Vaikka kyse oli puoliksi vitsistä, ajattelin, että tämä porukka jos mikä kykenisi osoittamaan mieltä ja toimimaan yhteisen asian puolesta.
Mutta kun Hyy marraskuussa ilmoitti myyvänsä Uuden ylioppilastalon ja häätävänsä järjestöt ja osakunnat sieltä pois, reaktio oli tussahdus. Edustajiston kokouksessa tirautettiin pari kyyneltä. Opiskelijat ja alumnit surkuttelivat hetkellisesti lehtien palstoilla, että on tämä kurjaa.
Seuraavaksi alettiin jo kiltisti täyttää muuttolaatikoita. Vaikka Uuden valtaamisella tuskin olisi voitu välttää kiinteistökauppoja, on hämmentävää, miten vähän vastustusta yhteisestä kulttuurihistoriasta luopuminen lopulta herätti.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, miten monet arvot ovat juhlapuheissa tärkeitä, kunnes niiden eteen täytyy aidosti uhrata jotakin. Aikaa, rahaa tai vaivaa.
Kun Ylioppilaslehti on Hyyn talouskurimuksessa keikkunut jatkuvan lakkautusuhan alla, olen saanut lukuisia kertoja kuulla, kuinka äärimmäisen tärkeää lehden säilyminen on. Onhan 113-vuotias Ylkkäri kulttuuri-instituutio, joka täytyy pelastaa! Nyt vain kampanjaa ja tukitilausta pystyyn! Eiköhän joku säätiö tästä innostu!
Kun sitten yritin joukkoistaa Helsingin yliopiston alumneja tilaamaan lehden varsin huokeaan hintaan (25 euroa/vuosi), oli saldona alle kymmenen uutta tilaajaa. Some-tykkäykset ja tsemppaukset eivät materialisoituneet ”kulttuurihistoriallisesti merkittävän” lehden tueksi silloin, kun oli aika höllätä omia kukkaron nyörejä. Media-alan säätiötkin hääräävät mieluummin tekoälyn kuin opiskelijajournalismin parissa.
Lopulta Ylkkäristä leikattiin niin isolla kädellä, että uutta toimitusta ei rekrytoida eikä lehti ilmesty tulevana syksynä lainkaan. Ainakaan toistaiseksi toimitusta ei ole vallattu, mutta on täälläkin sentään pari kyyneltä vuodatettu.
Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan yhä useampi nuori on osallistunut mielenosoituksiin, ja esimerkiksi ilmastonmuutos, hallituksen leikkaukset ja Palestiina ovat saaneet monet kaduille. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vaikuttamishalua tai -kykyä löytyisi.
Osallistumista helpottavat näiden liikkeiden taustalla olevat laajat koneistot, joihin on vaivatonta solahtaa. Suuri ihmismassa tuo turvaa ja anonyymiyttä. Kansalaistottelemattomuus ei tunnu niin kuumottavalta, jos takana on Elokapinan kaltainen kansainvälinen organisaatio. Aina ei tarvitse nousta edes kotisohvalta, kun jonkun muun tekemän ytimekkään Instagram-tarinan voi jakaa yhdellä painalluksella.
Tuntuu kuitenkin siltä, että paikallisten ja konkreettisten asioiden puolesta jaksetaan protestoida yhä harvemmin. On kuvaavaa, että opiskelijat osoittavat (syystäkin!) mieltään tuhansien kilometrien päässä tapahtuvaa kansanmurhaa vastaan, mutta ovat hiljaa, kun heiltä viedään kerhotilat, journalismi ja rahat pakollisen jäsenmaksun muodossa.
Ehkä passiivisuus johtuu tästä ajasta, jossa toimeentulo on epävarmaa, kulttuurista leikataan muutenkin ja jokainen käpertyy itseensä. Kun yhteisten arvojen vaaliminen ja barrikadeille nouseminen tuntuu liian raskaalta, on helpompi jäädä hiljaa odottamaan, että kuuluisa ”joku” tekee asialle jotakin.
