Kesällä 2023 kerroin Ylen toimituksessa uutisen, jota yksikään työkaveri ei osannut odottaa. Olin saamassa lapsen.
Mikään olemuksessani tai elämäntilanteessani ei viitannut isäksi tulemiseen. Olin toimituksen nuorin, 27-vuotias, opintoni olivat vielä kesken, urani aivan alussa ja vakityöstä ei ollut tietoakaan.
En myöskään näyttänyt faijalta, enkä näytä vieläkään. Olemuksessani on jotain poikamaista ja feminiinistä, mikä on ristiriidassa isyyden kuvaston kanssa. Minua luullaan usein huomattavasti ikäistäni nuoremmaksi.
Kun kerroin vauvauutisista, useat työkaverini eivät pystyneet peittämään hämmästystään, vaikka kovasti minua onnittelivat. Olin ainakin siinä ympäristössä epätyypillinen vanhempi.
Samaan aikaan juuri minun ikäisiäni yritetään patistella lisääntymään. Alle 30-vuotiaina lapsen saaville on esitetty julkisuudessa jopa kymmenien tuhansien eurojen arvoista kannustinta. Kelan pääjohtaja Lasse Lehtonen taas on ehdottanut, että lapsilisää maksettaisiin ensimmäisestä lapsesta sitä enemmän, mitä nuorempana lapsen saisi.
Syy on syntyvyyden jyrkkä lasku, josta on jo vuosien ajan kirjoitettu ja keskusteltu suomalaisessa mediassa huolestuneesti. Yksi keskeisimpiä syitä Suomen alhaiselle syntyvyydelle on Väestöliiton mukaan se, että lapsia hankitaan aiempaa vanhemmassa iässä.
Historiallisesta näkökulmasta en ole lainkaan nuori isä.
Paine lisääntymisen aikaisempaan aloittamiseen kohdistuu erityisesti naisiin, sillä juuri naisten hedelmällisyys alkaa heiketä selvästi 30-vuotiaana ja erityisen nopeasti 35 ikävuoden jälkeen.
Miestenkin hedelmällisyys heikkenee iän myötä, ja he ovat mukana vaikuttamassa siihen, missä iässä lapsia hankitaan. Silti nuoret isät tai laajemmin nuoret miehet eivät ole juuri osallistuneet aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun.
Miksi minä ryhdyin isäksi ennen ystäviäni, ja millaista on saada lapsi alle 30-vuotiaana tässä ajassa?
Historiallisesta näkökulmasta en ole lainkaan nuori isä. Vuonna 1970 isäksi tultiin Suomessa keskimäärin minua nuorempana, hieman yli 26-vuotiaana. Sittemmin ikä on noussut ja jatkaa nousuaan.
Nyt biologiseksi isäksi tullaan Tilastokeskuksen mukaan Suomessa keskimäärin hieman yli 32-vuotiaana. Omassa viiteryhmässäni ikä on vielä korkeampi, sillä korkeasti koulutetut kaupunkilaiset hankkivat lapsia myöhemmin kuin duunarit. Sen myös näkee leikkipuistoissa Helsingin kantakaupungissa. Harvoin olen kohdannut alle 30-vuotiaita isiä, yli 40-vuotiaita sen sijaan jatkuvasti.
Suunnitelmiini ei kuulunut, että minusta tulee Kallion seudun leikkipuistojen nuorin faija. Olen kyllä aina tiennyt, että haluan lapsia, mutta ilman nykyistä kumppaniani en olisi harkinnut asiaa vielä vuosiin. Hän tiesi suhteemme alusta asti, että haluaa lapsia nuorena, ihan viimeistään parinkympin loppupäässä. Vuosien mittaan lämpenin ajatukselle.
Kun kumppanini tuli raskaaksi, aloin rakentaa itselleni nuoren vanhemman identiteettiä. Ajattelin, että minusta ei tule samanlaista kuin mielikuvieni yli 30-vuotiaista vanhemmista, joiden elämä on pysähtynyttä ja lapsiperhearjen kaavoihin kangistunutta.
Hoin itselleni nuoren vanhemmuuden hyviä puolia: Olisin energinen ja säilyttäisin elämänjanon. Kun lapseni aikuistuu, minulla on vielä paljon elämää jäljellä. Mahdollisten seuraavien lasten hankinnassa ei tulisi kiire.
Nyt en enää juurikaan ajattele asiaa. Vanhemmuudesta on tullut yksinkertaisesti elämäni realiteetti, enkä osaa kuvitella sille vaihtoehtoa. En tiedä, mitä olisin viimeiset kaksi vuotta tehnyt, jos minulla ei olisi lasta. En edes oikein muista, millaista entinen elämäni oli.
Myös tarpeeni erottautua muista vanhemmista tuntuu nykyään koomiselta. Täytän pian 30, eikä vanhemmuuteni ole ollut mitenkään erityisen villiä tai erilaista, kun vertaa muihin tuntemiini vanhempiin. En ole reilannut lapseni kanssa Berliinin teknofestareille tai lähtenyt vauvan kanssa telttailemaan erämaahan. Samalla olen nähnyt ympärilläni monenlaisia tapoja olla vanhempi.
Haluni erottautua muista vanhemmista johtui varmaan pelosta, että kadotan itseni ja yhteyden ikäisiini ystäviini, joista lähes kellään ei vielä ollut lasta. Enää en pelkää yhteyden kadottamista, mutta koen kyllä ajoittain ulkopuolisuutta suhteessa sekä muihin vanhempiin että ikätovereihini.
Vieraantuneisuus muiden vanhempien seurassa kumpuaa elämäni keskeneräisyydestä, joka liittyy tiettyihin keskiluokkaisiin vanhemmuuden odotuksiin. Vakituiseen työpaikkaan, omistusasuntoon ja omaan autoon. Minulla ja kumppanillani ei ole näistä mitään, toisin kuin lähes kaikilla kohtaamillani vanhemmilla.
Odotus vakaasta ja mielellään hyväpalkkaisesta työstä kohdistuu oman kokemukseni mukaan erityisen vahvasti isiin. Perinteisen ajattelutavan mukaan isä on viime kädessä vastuussa perheen elättämisestä.
Koen, että elämässäni on muita vanhempia enemmän ajelehtivuutta ja epätietoisuutta urasta. Mielessäni asemoin itseni edelleen usein nuoren altavastaajan asemaan, vaikka kohta 30-vuotias perheenisä ei enää kauhean nuorelta tai viattomalta kuulosta.
Nuoret ajattelevat, että vanhemmuus on jonkinlainen elämän loppu, ja kaikki kiva on tehtävä sitä ennen.
Vanhemmuuden mukana katoaa kepeän vapauden kokemus. Tunne siitä, että spontaani koko yön kestävä juhla on mahdollinen ja yksin minun päätettävissäni. Sen perään haikailen yhä ajoittain.
Pienen lapsen vanhempana oleminen muovaa arkeani niin voimakkaasti, että se muodostaa väistämättä kuilun minun ja lapsettomien ystävieni välille.
Kuilu tulee vahvimmin esille suhteessani aikaan, jota minulla on vanhemmuuden vuoksi paljon vähemmän kuin ennen. Joudun priorisoimaan aikaani enemmän ja ennen kaikkea miettimään jatkuvasti muita. Erilaiset omat riennot ovat kyllä järjestettävissä, mutta ne ovat pois kumppanini omasta ajasta, perheemme yhteisestä ajasta tai minun ja lapseni yhteisestä ajasta.
Väestöliiton johtava tutkija Venla Berg tunnistaa kuvaukseni ulkopuolisuuden kokemuksesta. Syntyvyyttä tutkivan Bergin mukaan monet nuoret aikuiset pelkäävät jäävänsä vanhemmuuden seurauksena ulkopuolelle, jos heidän ikätovereillaan ei ole lapsia.
Ilmiöstä käytetään nimitystä low fertility trap eli vapaasti suomennettuna alhaisen hedelmällisyyden loukku. Mitä vähemmän lapsia syntyy, sitä suuremmaksi kynnys hankkia lapsia kasvaa, Berg selittää.
Myös havaintoni vanhemmuuteen liitetyistä keskiluokkaisista vaatimuksista näkyvät tutkimuksissa, Berg kertoo. Hänen mukaansa vaatimukset vanhemmuudelle ovat 2000-luvun kuluessa kasvaneet. Yhä useampi haluaa ensin saada opinnot valmiiksi, vakituisen työpaikan ja omistusasunnon ennen kuin on valmis hankkimaan lapsia.
Samalla elämme kriisien värittämää aikaa: Venäjän hyökkäyssota, korona, nopeasti etenevä ilmastonmuutos ja luontokato. Suomen taloudella on mennyt heikosti jo yli 15 vuotta ja Yhdysvaltain presidenttinä häärii Donald Trump, jonka johdolla maailma on menossa yhä autoritaarisempaan suuntaan. Tuoreen Nuorisobarometrin mukaan 15–29-vuotiaiden nuorten luottamus tulevaisuuteen on heikentynyt merkittävästi viime vuosina.
Bergin mukaan tutkimusnäyttö ei kuitenkaan puolla sitä, että aikamme olisi poikkeuksellisen epäotollinen lasten hankkimiselle. Hän mainitsee esimerkkinä 1990-luvun laman, jolloin sadat tuhannet suomalaiset jäivät työttömiksi, valtava määrä yrityksiä meni konkurssiin ja hyvinvointivaltion etuuksista leikattiin rajusti. Silti syntyvyys lähti lama-Suomessa nousuun.
Yleisin syy lykätä lasten hankintaa on sopivan kumppanin puuttuminen ja se, että ei haluta luopua nykyisestä elämäntyylistä, Berg kertoo. Monilla nuorilla on hänen mukaansa epärealistinen käsitys lapsiperhe-elämästä. Nuoret ajattelevat, että vanhemmuus on jonkinlainen elämän loppu, ja kaikki kiva on tehtävä sitä ennen.
Minun on vielä vaikea nähdä vanhemmuuden pitkää kaarta, sillä elän keskellä intensiivistä pikkulapsivaihetta. Parin vuoden kokemuksen perusteella uskallan kuitenkin sanoa, että olen saanut lapseltani valtavasti enemmän kuin mistä olen joutunut luopumaan.
Lapseni tuo elämääni lähes joka päivä suuria onnen hetkiä. Tilanteet ovat usein pieniä tai arkisia. Teemme päiväkotipäivän jälkeen ”retken” olohuoneeseen ja syömme eväitä vierekkäin sohvalla. Katson, kun hän leikkii keskittyneesti. Luen hänelle kirjaa. Kikatamme jollekin hölmölle asialle. Tulen töistä kotiin, ja hän juoksee innoissaan ovelle halaamaan minua.
Samalla lapseni on tuonut valtavasti iloa myös muille läheisilleni. Vanhempamme, sisaruksemme ja monet ystävämme ovat hullaantuneet hänestä. Myös parisuhteeseeni on tullut uutta merkitystä ja rakkautta.
Vanhemmuus ei varmasti ole parantanut asemaani työelämässä, mutta ei siitä suurta haittaakaan ole ollut. Suhtautuminen vanhempainvapaisiin on ollut positiivista ja ymmärtäväistä. Vanhemmuus on myös auttanut rajojen asettamisessa. On helpompi perustella, miksi pitää lähteä ajoissa töistä, kun täytyy hakea lapsi päiväkodista.
Lopulta vanhemmuus on vain yksi elämän osa-alue, joka ei ole syrjäyttänyt kaikkea muuta. Erilaisia vaiheita on tullut ja mennyt. Ajoittain lapsi vie kaiken energiani tarvitsevuudellaan, ja toisena hetkenä oleminen on ihmeellisen helppoa.
Muistan silti hyvin, miten kauhuissani olin elämäni muuttumisesta, kun selvisi, että kumppanini on raskaana. Pelottavinta oli muutoksen pysyvyys. Tieto siitä, että paluuta vanhaan ei ole. Juuri pysyvyys tuo kuitenkin valtavasti merkitystä ja turvaa elämääni.
Lapsi muuttuu helposti keinoksi paeta oman elämän tai maailman ongelmia.
Ymmärrän, miksi suomalaiset tekivät lama-ajan epävarmuuden keskellä enemmän lapsia. Vanhemmuuden sitovuus ja siihen kuuluva ehdoton rakkaus ovat vastavoima ajalle, jota määrittävät epävarmuus, kriisit ja yhteisöllisyyden puute.
Toisin kuin lähes kaikkia muita valintoja elämässä, vanhemmuutta ei voi jälkikäteen kyseenalaistaa. Sen kanssa on vain elettävä. Näin äärimmäinen sitoutuminen tuntuu huojentavalta, koska se asettaa elämälle jonkinlaiset rajat tai reunaehdot. Ne tuovat turvaa, kun ympärillä on näennäisen loputon määrä epämääräisiä mahdollisuuksia ja valintoja.
Kun olen lapseni kanssa, en yleensä ehdi ajatella maailman kriisejä tai omia murheitani. Tai ainakin ne tuntuvat vähäpätöisemmiltä. Etenkin lapseni ensikuukaudet täyttivät minut huumalla, joka romanttisen rakastumisen tavoin sai elämän näyttämään utuiselta ja ruusuiselta. Vauvani ihmettely oli paras tapa unohtaa töissä seuraamani sodantäyteiset uutiset.
Ajatukseni voivat olla itsekkäitäkin. Lapsi muuttuu helposti keinoksi paeta oman elämän tai maailman ongelmia.
Olen käynyt ystävieni kanssa lukuisia keskusteluita siitä, onko lapsen hankkiminen ylipäätään oikeutettua etenevän ilmastonmuutoksen ja luontokadon keskellä. Olen sanonut, että olisi luovuttamista tulevaisuuden suhteen, jos jättäisi näistä syistä lapsen hankkimatta. Juuri lapset ovat syy vaikuttaa tulevaan ja ottaa siitä vastuuta.
Tunnetasolla minun on kuitenkin vaikea hahmottaa, että kriisit koskettavat suoraan lapseni tulevaisuutta. Ennemmin pyrin erottamaan perheeni elämän negatiivisesta uutisvirrasta.
Lapseni ei ole lopulta aktivoinut minua toimimaan paremman yhteiskunnan eteen. Kyse on varmaan itsesuojelusta, ehkä myös mukavuudenhalusta.
Päätökseni hankkia lapsi kumpuaa jo omassa lapsuudessani asettamista odotuksista. Olen kuvitellut vanhemmuuden itsestään selväksi osaksi elämääni niin pitkään kuin muistan. Lisäksi päätökseen vaikuttivat parisuhteeni ja ehkä biologiasta kumpuava tarve, jonka koin ensimmäistä kertaa reilua vuotta ennen lapseni syntymää, kun pitelin kaverini lasta sylissä ja leikin hänen kanssaan. Kaiken tuon rinnalla ilmastonmuutos tuntuu abstraktilta ja etäiseltä.
Vaikka vanhemmuudestani ei ole seurannut toimintaa paremman yhteiskunnan eteen, olen asettanut lapseni itseni edelle tavalla, jota en ole koskaan ennen elämässäni tehnyt. Pidän sitä jo itsessään arvokkaana yksilöä korostavassa ajassamme.
