Vuonna 2019 amerikkalainen Jaylah Ji’mya Hickmon löysi kadulta kirjan, joka lupasi päästää lukijan luovuuden valloilleen. Vuonna 2025 samainen Hickmon eli artisti Doechii voitti himoitun Grammy-palkinnon vuoden parhaasta rap-levystä.
Räppärin menestystä ei luonnollisesti voi laittaa yhden kirjan piikkiin, mutta jotain merkitystä sillä lienee ollut. Kirja on käsikirjoittaja-toimittaja Julia Cameronin 1990-luvun alussa julkaistu The Artist’s Way, jonka kahdentoista viikon haasteen Doechii suoritti ja dokumentoi Youtube-tililleen. Doechiin ansiosta yli kolmekymmentä vuotta vanha kirja on noussut uudelleen populaaritietoisuuteen rohtona, joka voi avata luovuuden lukkoja.
Kun löysin teoksen kierrätyskeskuksesta suomennettuna nimellä Tie luovuuteen, tiesin, että minun on tartuttava siihen. Halusin tietää, voiko kirja auttaa minua esikoisromaanini työstämisessä.
Esikoiseni käsikirjoituksen ensimmäiset liuskat ovat olleet valmiina jo lähes kaksi vuotta. Olen lukenut ne läpi viikoittain, mutta suurimmat muutokset ovat olleet sanavalintojen ja virkerajojen pieniä muokkauksia. Tiedän, kuinka merkityksetöntä pilkunviilaus tässä vaiheessa on, mutta silti teen sitä. Yritän kai huijata itseäni uskomaan, että työ etenee.
Journalistisia tekstejä työstäessäni olen yleensä kurinalainen, mutta romaanin käsikirjoituksen kanssa en ole päässyt eteenpäin. Osittain sen vuoksi, ettei minulla ole ollut aikaa, mutta myös siksi, että odotan luovuuden hetkittäisiä räjähdyksiä. Räjähdyksen hiukkaset eivät kuitenkaan pitkään ehdi leijailla ympärilläni vaan imeytyvät muutamassa tunnissa poistoilmaventtiilin kautta ulos asunnostani. Luovasta kirjoittamisesta ei ole tullut minulle rutiinia.
Cameron lupaa suuria mullistuksia lukijan elämään. Hän kertoo inspiroivia tarinoita kaupallisesta valokuvaajasta, joka haaveilee kirjailijan urasta, lukossa olevasta aloittelevasta elokuvantekijästä ja työhönsä kyllästyneistä Wall Streetin bisnesmiehistä, jotka ovat hänen metodinsa ansiosta päästäneet luovuutensa valloilleen. Aion siis testata, voisiko kirja ravistella minunkin työskentelyrutiinejani.
Viikot 1–4: Tajunnanvirtaa ja unien tulkintaa
Kun syyskuussa aloitan kolme kuukautta kestävän haasteen, olen skeptinen. Olen henkeen ja vereen vältellyt self help -oppaita, joiden alle myös Cameronin kirja eittämättä kuuluu. Kirja koostuu kahdelletoista viikolle jaetuista harjoitteista luovuuden elvyttämiseksi.
”Nämä keinot ovat hengenpelastusohjeita”, Cameron kirjoittaa pompöösiin amerikkalaiseen tapaan.
Vaihtuvat viikkohaasteet pyytävät lukijaa esimerkiksi listaamaan ihailemiaan ihmisiä, tekemään omaa elämää kuvaavia kollaaseja sekä käymään kirkossa tai muussa pyhänä pidetyssä paikassa.
Viikkohaasteiden lisäksi metodiin kuuluu kaksi perustyökalua: aamusivut ja taiteilijatreffit. Aamusivujen tarkoituksena on kirjoittaa joka aamu heti heräämisen jälkeen kolme sivua tekstiä siitä, mitä ikinä alitajunnasta paperille valuukaan. Kirjoittaessa ei saa ajatella liikaa tai hakemalla hakea tekstille omintakeisia muotoja ja filosofisia tasoja.
Cameronin mielestä meissä asuu ”tarkkailija”, joka tappaa luovuutemme keskittymällä ainoastaan työmme virheisiin ja puutteisiin.
Taiteilijatreffien tarkoituksena taas on hakeutua viikottain taiteen äärelle. Haasteeseen osallistuva voi esimerkiksi katsoa elokuvan kotona, käydä taidenäyttelyssä tai teatterissa, mutta taide tulee kokea yksin ilman seuralaista.
Ensimmäisinä viikkoina aamusivujen kirjoittaminen tuntuu luontevalta ja siitä tulee nopeasti rutiinia. Kirjoitan novelleja ja kuvailen uniani. Välillä avaan asioita, jotka minua ärsyttävät ja pelottavat. Jo ensimmäisten päivien jälkeen huomaan kontrollintarpeeni vähentyvän, kun ymmärrän, ettei tekstin kuulukaan olla täydellistä.
Aamusivujen kirjoittaminen on Cameronin mukaan tärkeää, koska se auttaa lukijaa välttämään sisäistä kriitikkoaan. Cameronin mielestä meissä asuu ”tarkkailija”, joka tappaa luovuutemme keskittymällä ainoastaan työmme virheisiin ja puutteisiin. Kyseinen tarkkailija on selvästi minulle suuri riesa. Vaikka pystyn aamuisin kirjoittamaan vapautuneesti, tämä vapautuminen ei haasteen ensimmäisinä viikkoina seuraa romaanin liuskoille.
Taiteilijatreffejä alan toteuttaa ramppaamalla Helsingin taidemuseoissa ja gallerioissa. Cameronin mukaan ei voi olla luova ellei pääse inspiroitumaan ja täyttämään omaa ”luovuuden kaivoaan” muiden luovilla töillä. Kirjalla on pointtinsa, sillä mitään luovaa ei koskaan ole syntynyt irrallaan muusta taiteesta, vaikka vaimojensa töitä varastaneet miesnerot niin antaisivat ymmärtää.
Pian haasteen aloitettuani Ateneumissa avautuu Gallen-Kallela, Klimt ja Wien -näyttely, johon palaan useana päivänä katsomaan itävaltalaisen Wilhelm Bernatzikin Liekki-taulua (1902). Haluan ymmärtää, miksi kyseisen teoksen äärellä tuntuu, kuin olisin pyörtyä tunnevyöryn alle.
Sinisen eri sävyin maalatussa mystisessä teoksessa liekin ympärillä on neljä hahmoa. Maalaus vie minut Lapissa vietettyihin lapsuuden talvien sinisiin hetkiin, jolloin kaikki oli niin sinistä, että tunsin sokeutuvani. Samalla maalaus tuo mieleeni toistuvat uneni, joissa hukun pauhaavaan, tummaan jokeen.
Alan maalauksesta inspiroituneena käydä päivittäin merenrannalla. Istun yhä uudelleen samalle penkille ja kuuntelen aaltojen liikettä. Neljännen viikon aamusivuille kirjoitan: ”Meri maalaa suurella pensselillä eikä välitä pienistä yksityiskohdista. Ehkä se on alkanut opettaa minulle, miten niin tehdään.”
Viikot 5–7: Liikutusta ja luokkahäpeää
Viidennellä viikolla käyn kuuntelemassa Musiikkitalossa RSO:n konserttia, jossa kanadalaisen pianosolisti Jan Lisieckin kasvonilmeet koskettavat minut lähes kyyneliin. Piano, melodia ja huone liukenevat toisiinsa ja näen vain silmät kiinni soittavan Lisieckin herkät kasvot kirkkaana kaiken keskellä. Nuo ilmeet jäävät mieleeni useiksi päiviksi. Ajattelen, että taide saa parhaimmillaan vastaanottajan kokemaan sen yhtä voimakkaasti kuin tekijänsä.
Aamusivuilla alan pohtia, miksi haluan kirjoittaa työkseni. Onko kirjoittaminen minulle yhtä suuri intohimo kuin Lisieckille pianonsoitto? Kirjoittaminen on toki mielekästä (ja välillä niin raastavaa!), mutta haluan, että työni on merkityksellistä myös muille. Vaikka yksi kaunokirjallinen teos ei muuta maailmaa, olen lukenut kirjoja ja kuunnellut albumeita, jotka ovat koskettaneet julmilla käänteillään ja kauniilla lauseillaan. Haluan pystyä samaan.
Viikolla kuusi käyn katsomassa Kansallisteatterissa Lauri Maijalan Täällä pohjantähden alla -näytelmäsovituksen. Lämpiössä ymmärrän, kuinka vieraantunut olo minulla on korkeakulttuurin keskuksissa. Päällimmäinen ajatus on, että nämä tilat eivät ole minulle: olenhan parikymppinen opiskelija, joka on Kalevala-korujen ja harmaiden hiuksien keskellä vain edullisemman opiskelijalipun turvin.
Häpeä hiipii jälleen esiin. Nämä ihmiset varmaan yhdistelevät luontevasti näkemiensä teatteriesityksien elementtejä viittauksina Homeroksesta aina Hermann Hesseen. Mielessäni he ovat omaksuneet jo rintamaidosta Anton Tsehovin tarkkoja ihmiskuvauksia ja lukeneet koko maailman kirjallisuuden kaanonin lukion loppuun mennessä.
Lämpiöissä tiivistyy kokemukseni siitä, että minun on nuorena aikuisena täytynyt kiriä muita kulttuurisen tietämyksen haalimisessa, jotta voisin osallistua samoihin keskusteluihin kuin ympärilläni olevat kulttuuri-ihmiset.
Viikot 8–12: Istumalihakset töihin
Kun haastetta on jäljellä enää kuukausi, alan pohtia, mikä saisi minut jatkamaan romaanin käsikirjoituksen työstöä. Suurin tuki olisi luonnollisesti apurahasta, jottei tarvitsisi stressata toimeentulosta.
Aamusivujen kautta ymmärrän, että erityisen suuressa roolissa on kokemani häpeä. Häpeä siitä, etten ole vielä tarpeeksi hyvä kirjoittaja saattaakseni käsikirjoitusta valmiiksi saati kirjan kansien väliin.
Vapaana kirjoittajana häpeän muutenkin keskeneräisten tekstien lähettämistä muiden arvioitavaksi. Lähetä-nappia painaessani olen usein ajatellut: ”Nyt he sen tietävät. Olen paska kirjoittaja.” Vaikka saan teksteistä positiivista ja kehittävää palautetta, ovat häpeä ja riittämättömyyden tunne kiinteä osa työtäni.
Pelkään paljastuvani huonoksi kirjoittajaksi.
Yhdeksännellä viikolla viikkohaasteena on aiempien aamusivujen läpikäyminen ja erityisen hyvien ja huonojen ideoiden alleviivaaminen. Hyviksi ideoiksi merkitsen novelleistani kauniita lauseita ja onnistuneita muotoja. Huonoiksi tekstejä, jotka ovat paikoin lähes suoraa lauseiden ryöstämistä esimerkiksi Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta ja Mariana Enriquezin kauhunovelleista.
Alleviivaan myös asioita, jotka ärsyttävät ja estelevät minua säännöllisesti. Pelkään paljastuvani huonoksi kirjoittajaksi ja päätyväni vapaasta kirjoittajasta katkeroituneeksi viestintäkonsultiksi. Toivon toistuvasti, että proosan kirjoittaminen olisi kiinteä osa viikoittaista rutiiniani. Päätän aamusivujen tarkastelun jälkeen raivata kalenterista joka viikko yhden päivän, jolloin keskityn työstämään ainoastaan kirjan käsikirjoitusta.
Käsikirjoitukselle pyhitettyinä päivinä työskentely on yllättävän levollista. Inspiroidun aamusivujeni novelleista, joiden palasia jatkojalostan osaksi käsikirjoitusta. Teen tietoisen päätöksen olla häpeämättä keskeneräistä tekstiä, koska tiedän, että muuten en pääse eteenpäin. En jää odottamaan luovuuden räjähdyksiä, vaan aloitan kirjoittamisen.
Kun kahdentoista viikon jälkeen pohdin, mitä Tie luovuuteen on antanut minulle, vastaus on selvä. Kirja on auttanut käsittelemään työhön liittyvää häpeää, joka on estänyt kirjoittamasta vapautuneesti. Jos jokainen kirjoittaja odottaisi hetkeä, kun ei löydä omasta työstään lainkaan heikkouksia, meillä olisi huomattavasti nykyistä köyhempi kirjallisuuskenttä.
Olisin kenties päässyt samaan lopputulokseen muidenkin luovien oppaiden avulla. Cameronin metodi on konkreettinen, askel askeleelta etenevä polku oman luovuuden vahvistamiseen ja sen rutiiniksi muuttamiseen. Kirja ei tarjoa nopeaa tietä luovuuden lähteille, eivätkä ohjeet ole varsinaisesti ”hengenpelastusohjeita”, vaikka Cameron niin väittää.
On kuitenkin rehellistä myöntää, että ilman teosta en olisi saanut varatuksi kalenteristani aikaa romaanikäsikirjoituksen työstölle tai osannut päästää irti täydellisyyden tavoittelusta. Saa nähdä, kuinka monta vuotta vielä menee, että saan pidellä omaa romaaniani käsissäni, mutta ainakin se päivä on varmemmin edessä.
