Vuoden 2002 heinäkuussa lääkäri Pertti Karvonen istui hovioikeudessa syytettynä narkomaanien hoidossa käytetyn Subutex-lääkkeen maahantuonnista ja jakelusta.
Syyttäjä oli aloittamassa loppupuheenvuoroaan, mutta Karvonen oli rauhallinen. Oikeuskäsittelyn viimeiset tahdit oli hiottu asianajaja Matti Wuoren kanssa tarkasti. Karvosella oli lupa paasata sielunsa kyllyydestä, mutta vain kahden liuskan ajan. Sitten Wuori pyytäisi anteeksi Karvosen käytöstä ja pitäisi oman puheensa.
Syyttäjän ryhdyttyä puhumaan Karvonen ja Wuori tajusivat, että suunnitelma oli menossa vikaan. Nainen keskittyi perustelemattomiin oletuksiin, eikä faktoihin, kuten lain mukaan olisi pitänyt.
Syyttäjän lopetettua Wuori teki nopean päätöksen.
”Nyt puhun minä”, hän ilmoitti Karvoselle, piti puheenvuoronsa ja ilmoitti jättävänsä jutun oikeuden päätettäväksi.
Silloin Karvonen viittasi ja pyysi luvan puhua. Wuoren kasvot synkkenivät. Kaksisivuisen puheen ja oikeuden jäsenille jaettujen toimintaa selventävien kaavioiden jälkeen Karvonen totesi kahdesti:
”Olen gandhilainen taistelija. Mitä pidemmän vankilatuomion te minulle annatte, sitä nopeammin minä voitan tämän jutun.”
Samalla Karvonen näki syrjäsilmällä, miten sanat saivat Wuoren hartiat lysähtämään. Kaksi viikkoa myöhemmin Karvosen 25-vuotias tytär soitti vankilaan.
”Isä, sait viisi vuotta”, hän sanoi ja purskahti itkuun.
”Etkö vieläkään tunne minua? Tilasin kymmenen vuotta”, Karvonen vastasi.
Karvonen uskoi, että jos hänelle annettaisiin tappotuomion verran vankeutta, asia ei jäisi siihen. Korkein oikeus kuitenkin lyhensi hänen tuomiotaan.
Vuonna 2002 lehdissä oli jo useasti kirjoitettu, miten Karvonen hoiti narkomaaneja lääkkeillä ja puolusti toimintaansa vetoamalla lääkärin etiikkaan: potilaan henki käy yli viranomaismääräysten. Julkisuudessa kiisteltiin, oliko Karvonen idealisti vai omaa etua tavoitteleva pillerikauppias.
Karvosen käyttämät lääkkeet Subutex ja Temgesic lievittävät heroiinin kaltaisten opiaattien käytön lopettamisesta seuraavia vieroitusoireita. Ne korvaavat heroiinin, mutta eivät tuota hyvää oloa. Korvaushoitojen puolustajat pitävät lääkehoitoa biologisena edellytyksenä kuntoutukselle. Vastustajien mielestä lääkkeellä korvataan yksi riippuvuus toisella.
Karvonen menetti lääkärinoikeutensa vuonna 1998 ja sai monta ehdonalaista tuomiota. Mutta hän jatkoi, kunnes tultiin hovioikeuden istuntoon kesällä 2002.
Siihen päättyi Karvosen tarina julkisuudessa.
Hänen ajamansa korvaushoidon tarina jatkui kuitenkin muualla, poissa otsikoista. Samoihin aikoihin, kun Karvonen sai tuomionsa, sosiaali- ja terveysministeriö lisäsi korvaushoitojen määrää. Seuraavina vuosina korvaushoito yleistyi niin, että sitä sai viime vuonna jo 600-700 potilasta.
Karvosen antamaa hoitoa koskeneissa tutkimuksissa on todettu, että hänen hoitotuloksensa olivat valvomattomasta lääkeannostelusta huolimatta samaa tasoa kuin korvaushoidoissa ulkomailla. Tulokset olivat selkeästi paremmat kuin Suomessa 1990- luvulla vallalla olleella laitoskatkaisuun perustuvalla hoitomallilla.
Korvaushoitojen yleistymistä Suomessa edisti paheneva huumeongelma ja muualla saadut hyvät kokemukset. Huumeongelmaan perehtyneiden yhteiskuntatieteilijöiden ja lääkäreiden joukossa Karvosta pidetään nyt yleisesti pioneerina.
Syksyllä 2005 Karvonen esittelee kolmen huoneen kotinsa Ruoholahdessa. Se toimii myös hänen vastaanottonaan.
Mistään ei arvaisi, että täällä käy päivisin narkomaaneja. Olohuoneessa on Lundia-hylly, pari vanhaa lipastoa ja biljardipöytä. Papereilla ja mapeilla vuorattu työhuone on ovesta oikealle.
Kesken haastattelun sisään tulee pirteän näköinen rastatukka kaverinsa kanssa. Karvonen esittelee hänet nuorimmaksi tyttärekseen, joka asuu puolet viikoista hänen luonaan.
Sama tytär pyysi kerran itselleen ja kavereilleen paitoja, joita eräs Karvosen asiakkaan isä oli painattanut. Paidan rinnuksissa luki ”Subutex apteekkiin”. Myöhemmin kävi ilmi, että tytöt olivat istuneet ne päällä luokassa eturivissä, kun poliisi oli tullut pitämään kouluun huumevalistusta.
Tytär kysyi poliisilta, eikö narkomaaneja pitäisi kohdella sairaina eikä rikollisina. Poliisin vastaus oli:
”Oliko muita kysymyksiä?”
Ruoholahdessa Karvonen on jatkanut työtään. Päästyään vankilasta alkuvuodesta 2003 hän alkoi lähettää potilaita tallinnalaiselle klinikalle Subutex-hoitoon. Kun klinikan toiminta loppui keväällä 2004, Karvonen otti yhteyttä Wismarin sairaalaan. Se suostui ottamaan vastaan Karvosen valikoimia potilaita sillä ehdolla, että he ovat viisi päivää sairaalassa. Sen jälkeen asiakkaat käyvät 1-4 viikon välein sairaalassa uusimassa reseptinsä.
Wismar hoitaa nyt 70:tä Karvosen lähettämää potilasta. Saman verran suomalaisia on hakeutunut sairaalaan muita reittejä pitkin.
”Tänä aamuna tuli potilas, joka oli yrittänyt itse päästä sairaalan asiakkaaksi, mutta hänen oli käsketty hankia ensin suositus Suomesta. Mutta ei täällä kukaan muu lääkäri uskalla lupien menettämisen pelossa kirjoittaa niitä.”
Karvonen järjestää Wismariin lähetetylle potilaalle vähintään yhden raittiin tukihenkilön, joka voi olla esimerkiksi perheenjäsen. Heidän kanssaan Karvonen pitää palavereita kuntoutumisen etenemisestä.
Yksi syy Karvosen kovaan tuomioon oli aikoinaan se, että lääkkeitä ajautui hänen kauttaan katukauppaan. Karvonen myöntää, että hänen asiakkaansa myyvät tai antavat Subutexia eteenpäin varmasti nytkin, mutta hän ei pidä sitä suurimpana ongelmana.
”Jos erästä myydään kolme neljä nappia, se ei ole iso ongelma.”
Karvonen puolustaa potilaiden lähettämistä Viroon sillä, että suomalaisissa korvaushoidoissa on kuukausien tai vuosien jonot ja erilaisia lisäehtoja.
Hänelle itselleen työssä tuntuu olevan pohjimmiltaan kyse jonkinlaisesta jääräpäisestä periaatteesta ja kutsumuksesta, sillä työ ei tuota taloudellisesti juuri mitään.
Korvaushoitojen lisääntyminen ei ole saanut Karvosta vielä lähellekään tyytyväiseksi. Hänestä nykyinen korvausjärjestelmä hoitaa ihmisiä yhdenlaisella kaavamaisella vastaanottotoiminnalla, vaikka ihmisten elämäntilanne ja kuntoutumismahdollisuudet ovat hyvin erilaisia.
Järjestelmän kalleus on Karvosen mukaan johtanut siihen, että hoitoa riittää vain pienelle osalle tarvitsijoista. Karvonen haluaisi lisätä hoitopaikkoja tavallisten kurssitettujen yleis- ja erikoislääkäreiden keskuudessa. Näin toimitaan muun muassa Tanskassa.
Huumeongelman hoidossa rahoituksen painopiste pitäisi ylipäätään olla ennaltaehkäisyssä ja hoidossa eikä poliisin ja vankiloiden kaltaisissa kontrolliorganisaatioissa. Karvosen mielestä myös nykyinen hoitojärjestelmä perustuu liikaa valvontaan ja rangaistuksiin, mikä johtaa siihen, ettei asiakas uskalla olla rehellinen.
”Ei sellainen psykiatrinen hoito toimi, jossa pitää näytellä tervettä, salata ja valehdella.”
Korvaushoitolääkkeitä annetaan liian suurina päiväannoksina.
”Jos ihmisen ongelmana on impulssikontrollin puute, kuinka hänet voidaan kuntouttaa, jos impulssit tapetaan liian voimakkaalla lääkityksellä? Alun jälkeen lääkitystä pitäisi pienentää niin, jotta potilas repsahtaisi kerran kuussa. Heidän pitää oppia mekanismit hallita tunteita ja sosiaalisia tilanteita ilman ylisuurta kemiallista kuormitusta.”
Vaikka korvaushoidot hyväksytään yleisesti, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ei ole antanut Karvoselle anteeksi. Tilapäisesti pois otettuja lääkärioikeuksia ei ole palautettu. Konkreettisesti menneisyys tuntuu päivittäisenä taisteluna toimeentulon kanssa.
Karvosta syytettiin aikoinaan suurien henkilökohtaisten voittojen tekemisestä lääkekaupalla. Tästä ei löytynyt oikeudessa näyttöä. Karvonen määrättiin kuitenkin maksamaan valtiolle korvauksia noin 100 000 euroa.
”Enhän ikinä pysty sellaista maksamaan, olen ulosotossa koko ajan. Joskus tuntui ihan hullulta, että on kutsumus auttaa ihmisiä, jotka ovat umpiköyhiä ja jättävät kaiken maksamatta, kun on itsekin niin köyhä.”
Viime vuonna tilanne hieman helpotti, kun Karvonen alkoi saada yrittäjäeläkettä. Hän saa myös tuloja pieninä konsulttipalkkioina asiakkailtaan. Silti vuokria on rästissä.
Eikö Karvonen ole katkera?
”Hetkittäin olen miettinyt sitä. Minulle tarjottiin kerran mahdollisuutta mennä Oulun yliopistoon erikoistumaan silmätauteihin. Harkitsin sitä, mutta totesin, ettei se ole kutsumukseni. Kun olen joutunut muutaman kerran käymään sossussa, sitä joskus miettii, että olisi kivaa olla silmälääkäri.”
Vaikka Karvonen on palannut järjestelmän kiertotielle ja kritisoi yhä opiaattiriippuvaisten hoitoa, hän tuskin aloittaa samanlaista haastattelujen ja mielipidekirjoitusten myllyä kuin 90-luvun lopussa. Karvonen on saanut julkisuudesta tarpeekseen. Hän aikoo kuitenkin vaikuttaa kirjoittamalla artikkeleita korvaushoidosta asiantuntijafoorumeille.
Karvosen vastaanotollakin on rauhallisempaa kuin 90-luvun lopulla, jolloin sinne saattoi tulla koska vain. Potilastulva kasvoi tuolloin nopeasti niin suureksi, että tilanne lipsui Karvosen hallinnasta.
Nyt Karvosen luo pääsee vain ajanvarauksella, eikä hän päivystä. Aikaa jää ystäville ja ennen kaikkea seitsemälle lapselle ja seitsemälle lapsenlapselle.
”Lapseni ovat olleet suuri tuki tässä työssä, koska he ovat niin sanotusti normaaleja, suorapuheisia ja luotettavia.”
Eläkkeelle Karvonen haaveilee jäävänsä seitsemän vuoden kuluttua, 70-vuotiaana.
Karvonen vaikuttaa yhtä energiseltä kuin ennen vankilaa tehdyissä haastatteluissa. Hän puhuu vuolaasti ja tunteella, kasaa eteen tutkimuksia ja tökkää käsivarteen aina kun jutussa tullaan tärkeään kohtaan. Ehkä Karvosen pitävät vireessä ne vanhat potilaat, jotka pysäyttävät hänet kadulla ja kertovat päässeensä kuiville.
Ja kenties nekin, jotka eivät päässeet. Karvonen näyttää seinällään pitämäänsä kuvaa, joka otettiin Imagen juttuun vuonna 1997. Kuvassa Karvosen taustalla nojaa puuhun jutussa esiintynyt heroinistityttö, joka oli ajautunut takaisin vaikeuksiin, kun ei saanut enää Karvoselta Temgesiciä. Tyttö kuoli jutun ilmestymisen jälkeen, viikko ennen tietoa, että hän olisi päässyt jonottamaansa hoitoon.
”Katselen kuvaa silloin, kun tuntuu, ettei tässä kaikessa ole ollut järkeä.”
Maria Mustranta
kuva Perttu Saksa
