Nainen vaihtaa lakanoita ja siivoaa kotiaan eli tekee ”sunday resetiä”. Se on ensimmäinen video, jonka näen tavallisena arki-iltana avattuani Tiktokin.
Peukaloa pyyhkäisemällä saan tietää, että Temptation Island Suomi -osallistuja on Pirkanmaan käräjäoikeudessa syytettynä pahoinpitelystä. Oikeussalipätkää seuraa kooste laulaja Sabrina Carpenterin keikkojen kohdasta, jossa hän matkii erilaisia seksiasentoja.
”Tää on sun merkki käydä ostamassa Normalista nää valoverhot!” kannustetaan seuraavassa videossa. Verhot maksavatkin vain 11,80 euroa.
Jo lähes joka kolmas 18–24-vuotias suomalainen pitää sosiaalista mediaa pääasiallisena uutislähteenään, ja yhä useampi saa uutisensa nimenomaan Tiktokista.
Se ei itsessään ole välttämättä huono asia. Nykyään suurin osa perinteisistä mediataloista on löytänyt tiensä nuorten suosimille somealustoille selittämään uutisia alle minuutissa niin, että zetat ja alfat jaksavat varmasti keskittyä.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että yleensä alustat perustuvat algoritmiin, joka suosittelee katsojalle juuri hänelle parhaiten sopivaa materiaalia.
Tiktok tietää, että vaikka olen toimittaja, minulle ei kannata näyttää vakavia uutisaiheita esimerkiksi Ukrainan sodasta tai Yhdysvaltojen sisäpolitiikasta. Vapaa-ajallani haluan mieluummin katsella, kun joku puhdistaa tiskiallastaan.
Jos oma uutistensaantini rajoittuisi vain algoritmin tuputtamaan sisältöön, jäisi maailmankuvani kovin kapeaksi. Pyörisin samanmielisten nuorten naisten kaikukammiossa, jota kovin ikävät tai monimutkaiset asiat harvemmin läpäisevät.
Suomessa surkutellaan keskustelukulttuurin polarisoitumista ja nuorten naisten ja miesten erkaantumista liberaali- ja konservatiivileireihin. Samalla varsinkin nuoret jätetään yhä useammin algoritmin vietäviksi ja heille suunnattuja journalistisia julkaisuja lakkautetaan.
Lukiolaiset ja partiolaiset nirhasivat jo omat lehtensä, samoin Lapin ylioppilaskunta. Sama kehityskulku näkyy isommissa medioissa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat päätyi lakkauttamaan lähes peräkanaa sekä Nyt-liitteen että yliopistokirjeenvaihtajan pestin. Monella taholla hirttä kiristetään pikkuhiljaa.
Myös tämän lehden omistaja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (Hyy) on syksyn mittaan harkinnut Ylioppilaslehden lakkauttamista. Lopulta päädyttiin siihen, että lehdeltä leikattiin suunnilleen koko vuoden avustajapalkkioiden verran rahaa eli 13 000 euroa.
Leikkauksella saatiin kuitattua Hyyn budjettivajeesta huimat 1,6 prosenttia. Silti sen vaikutukset ovat karuja ja konkreettisia. Lehden ilmestymiskerrat vähenevät jo viidestä neljään, kun vielä kymmenisen vuotta sitten lehti tuli kahdeksan kertaa vuodessa. Nuoria, aloittelevia toimittajia pystytään työllistämään entistä vähemmän. Aihekirjo kutistuu ja ajankohtaisuus kärsii.
Ylioppilaslehdeltä on nyt reilussa vuodessa leikattu noin 80 000 euroa, siis reilusti yli viidennes rahoituksesta. Se tuntuu tässä ajassa vastuuttomalta arvovalinnalta.
Kilpailu huomiosta käy kuumana ja printtilehtien taru saattaa pian tulla tiensä päähän.
Silti esimerkiksi ylioppilaskunnissa ei vaikuteta ymmärtävän alkuunkaan, että digiloikat vaativat investointeja. Ne eivät tapahdu niin, että paperilehteä vain lakataan painamasta ja rahoitusta leikataan vuosi vuodelta.
Nuoretkin ansaitsevat heille tehtyä journalismia. Jos sen arvoa ei ymmärretä nuorten omissa järjestöissä, missä sitten?
Lehden luettuaan tietää, ettei algoritmi ole ollut sörkkimässä aihevalintoja, vaan ne on tehty journalistisin perustein. Journalistiset valinnat taas tarkoittavat, että takana on ammattitaitoa, jota ei saa ilmaiseksi.
