Ehkä maailman vastenmielisimmästä ihmisestä ja ”somepersoonasta” kertovassa Yle Areenassa julkaistussa dokumentissa Minä olen Andrew Tate (2024) piirtyy kuva väkivaltaisesta naisvihaajasta ja jumalakompleksia potevasta sekopäästä. Andrew Taten mielestä Andrew Tate on kaikkein paras kaikessa ja kaikki, jotka ovat eri mieltä voivat suck dick tai jotain!
Tällä hetkellä Tate odottaa Romaniassa veljensä kanssa oikeudenkäyntiä lukuisista raiskaussyytteistä sekä ihmiskaupasta.
Jos Tatelle pitäisi valita sielunveli elokuvista, olisi hän American Psychon (2002) sarjamurhaaja Patric Bateman. Minulle, kuten valtaosalle katsojista on selvää, että Christian Balen esittämä murhaaja on itseään täynnä oleva kontrollifriikki, länsimaisen kulttuurin minäkeskeisyyden ja misogynian psykoottinen ilmentymä. Ei hahmoa kohtaan halua tuntea empatiaa, saati ihailua. Tai niin sitä luulisi.
Somessa Batemanin hahmo on käännetty päälaelleen. Harmittomien meemien lisäksi American Psychon kohtauksia on viime vuosina irrotettu kontekstistaan pönkittämään miehistä ylivaltaa internetin manosfäärissä. Tässä kontekstissa Bateman on fanituksen kohde, ultimaattinen alfamies.
Myös Andrew Tate on haalinut vastenmielisyydestään huolimatta – tai sen vuoksi – uskollisen poikien ja miesten seuraajajoukon. Heille Tate on väärinymmärretty esikuva. Rajut heitot ovat vitsejä, naiset eivät ymmärrä huumoria!
Tässä Ylioppilaslehden numerossa käsittelen väkivaltaelokuvien herättämää moraalipaniikkia. Siinä missä elokuvat ovat fiktiota, on Andrew Tate totta. Se, jos mikä on pelottavaa.
