Kun aloitin elokuvakoulussa kuusi vuotta sitten, televisiosarjat olivat käsikirjoitusopiskelijoiden mielissä oljenkorsi, johon voisi tarttua vain mikäli oikeat työt – eli elokuvat – eivät löisi leiville. Kotimainen sarjatarjonta koostui lähinnä päivittäis- ja sketsisarjoista, joista taiteen tekeminen oli kaukana.
Muutos on ollut hurja. Televisiosarjoista on tullut yhtä kiinnostavia ja kiinnostavampiakin kuin elokuvat, suurimmaksi osaksi HBO:n ansiosta. En muista, milloin ystäväni olisivat hohkanneet elokuvasta yhtä suurella innolla kuin siitä, miten Mad Menissä tiivistettiin 60-luvun epäekologinen ajattelu kohtaukseen, jossa perheenäiti ravistaa piknikin päätteeksi roskat viltiltä nurmikolle.
Sarjojen luukuttaminen dvd-bokseilta on korvannut elokuvien vuokraamisen. Katsojat kaipaavat pidempikestoisia kokemuksia, jaksosta toiseen tuttuja henkilöhahmoja ja hitaampaa, enemmän elämää muistuttavaa juonenkehittelyä.
Käsikirjoittajat eivät enää halveksi televisiotuotantoja. Päinvastoin, sarjoja on alettu pitää lajina, jossa kirjoittaja on kuningas – sarjoissahan juoni ja rakenne ovat oleellisempia kuin elokuvassa, jossa ohjaajan vahva visio riittää pitkälle. Tämä näkyy myös kotimaisissa sarjoissa: Tahdon asiaa ja Helppoa elämää ei voi mitenkään nähdä epäonnistuneiden elokuvataiteilijoiden leipätöinä.
Tänä vuonna on kuitenkin tullut hyvin selväksi, kuka se television todellinen kuningas on. Kanavat. Juuri kun televisiosarjojen profiilia on saatu nostettua sellaiseksi, että tekijät suuntaavat kunnianhimonsa mieluusti niihin, Yle vähentää draamatuotannon määrärahoja ja sarjaostoja. Marraskuussa Yleltä protestina eronneen ohjelmapäällikkö Harri Virtasen mukaan tv1 ei aio ostaa sarjoja talon ulkopuolelta seuraavaan kahteen vuoteen. Huolimatta siitä, että kanavan ohjelmistosta esimerkiksi juuri Tahdon asia ja kulttiklassikot Pasila ja Ihmebantu ovat nimenomaan ulkopuolisten tuotantoyhtiöiden käsialaa.
Tuorein esimerkki Ylen omasta draamatuotannosta taas on lokakuussa alkanut Uusi päivä, jonka puolen miljoonan katsojatavoitteessa ei ole päästy kuin puoleenväliin.
On sääli, että juuri kun televisiosarjat horjuttavat maailmalla elokuvan valta-asemaa, Suomessa panostusta vähennetään. Ylen niukalla budjetilla ei tietenkään rahoiteta kotimaista True Bloodia, mutta Ylen valtti onkin tekijöiden näkökulmasta ollut epäkaupallisuuden mahdollistama riskinottokyky. Ylen ostokiellon takia sarjaideoita on tarjottava kaupallisille kanaville ja tehtävä sitä, mikä varmasti myy. Tällä hetkellä on turha ideoida minisarjoja, sillä kaupalliset kanavat harvemmin ostavat sellaisia. Luovimmat ideat jäävät pöytälaatikkoon. Vai mitähän Maikkarilla sanottaisiin seuraavasta ideasta; unohtakaa Käenpesä ja Tukka auki, tehdään seurantadokumentin tyyliin kuvattu sarja paperitehtaan ankeasta toimistosta!
Ei kuulosta kovin myyvältä. The Officesta tuli kuitenkin yksi Britannian menestyneimmistä sarjoista.
Laura Suhonen
