Joulukuu 1982. Libanon, israelilaisten miehittämä Beirut. Taksi syöksyy pitkin vanhaa moottoritietä kohti lentokenttää. Joka puolella näkyy luotien jälkiä, keskikaistalla Kleinbussin tuulilasin läpi roikkuu verinen miehen ruumis. Taksissa Lehtikuvan kuvaaja Jore Puusa rukoilee mielessään, etteivät vuorilta raskaalla kalustolla ampuvien falangistien luodit osuisi.
”Israelilaisten tarkastuspisteellä sanottiin, että kuolette varmasti. Mutta piti saada kama jouluksi Suomeen”, Jore Puusa, 58, kertoo.
Huhtikuu 2008. Irak, Bagdadin maakunta. Helsingin Sanomien kuvaaja Sami Kero, 31, lueskelee päivästä toiseen kirjoja ja katselee Tohtori Outolempeä pressikeskuksessa Green Zonella. Kahdeksantena odottelupäivänä työlupa viimein irtoaa ja hän lähtee partiomatkalle yhdysvaltalaisjoukkojen mukana. Kero huomaa odottaneensa enemmän toimintaa.
”Odotin myös, että jenkkijoukot eivät olisi niin pihalla kuin eurooppalainen media antaa ymmärtää. Oli ne, ja pahemminkin. Suuri osa sotilaista oli parikymppisiä jannuja syvästä etelästä, ensimmäistä kertaa ulkomailla, vaimo paksuna ja talovelkaa maksamassa”, Kero kertoo.
Helmikuu 2010. Afganistan, Helmandin maakunta. Helikopteri nousee Lucekista määränpäänään Helmandin tukikohta. Freelance-kuvaaja Niklas Meltio, 31, on viettänyt kuukauden virolaisten Isaf-joukkojen mukana. Operaatio Moshtarak on hänen osaltaan ohi. Kopterin lattia on verestä punainen ja Meltion jaloissa lepää kuollut afgaanisotilas.
”Sisäistin, että pääsen täältä himaan, mutta nämä eivät pääse täältä minnekään. Tajusin, että se kuollut tyyppi olisin voinut olla minä.”
Nämä ovat tarinoita sotakuvien takaa – tarinoita, jotka eivät välity sanomalehtien lukijoille. Jokainen kriisialueella tehty kuvauskeikka jättää kuitenkin jäljen ihmiseen linssin takana.
Vaikka kriisi- ja katastrofialueilla pyörii yhä enemmän journalisteja, Suomessa kriisialueiden kuvaajien määrä on vähentynyt. Syy on raha. Pelkät vakuutusmaksut ovat usein suurempia kuin yhden päivän keikkapalkkio. Kansainväliset uutistoimistot tuottavat valmista uutiskuvaa enemmän kuin lehteen ikinä mahtuu, ja paikallisten freelance-kuvaajien, stringereiden, käyttö on lisääntynyt. Tällä hetkellä sota- ja katastrofikeikkoja – ammattislangilla raatokeikkoja – tekeviä suomalaiskuvaajia on kymmenkunta. Free-kuvaaja Niklas Meltio ja Helsingin Sanomien Sami Kero ovat kaksi heistä.
Meltion kuvia Tadzikistanista, Romaniasta, Irakista ja embedded-keikoilta Afganistanissa on julkaistu muun muassa Huvudstadbladetissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Hänen kuvareportaasinsa Somaliasta julkaistaan joulukuussa Imagessa. Kero taas on kuvannut muun muassa Haitin maanjäristyksen tuhoja, Bangkokin punapaitojen mellakoita ja opposition mielenosoituksia Kinshasassa Kongon presidentinvaalien aikaan. Myös hän on ollut embeddattuna Irakissa ja Afganistanissa.
Embedded-keikoilla journalistit kulkevat sotilasjoukkojen mukana sotakentillä. Tällaiset juttukeikat ovat lisääntyneet 2000-luvulta lähtien muun muassa siksi, että kuvaajien on nykyään vaikeampi päästä sotatoimialueen kiinnostaviin paikkoihin. Embeddausta kritisoivien mukaan journalistin on joukkojen matkassa mahdotonta säilyttää lähdekritiikki ja sitoutumattomuus. Paikoissa liikutaan armeijan ehdoilla, ja niihin liittyy paljon rajoituksia.
Keron ja Meltion mukaan sensuuri liittyy suurimmaksi osaksi sotataktiseen aineistoon, eikä kummaltakaan ole jäänyt yhtään kuvaa julkaisematta. Kero kuitenkin kertoo, että yritetty on. Virolaiset joukot ja myöhemmin Viron puolustusvoimat yrittivät kieltää kuvat talebanien vangitsemisesta.
Puusa sen sijaan edustaa vanhempaa kaartia: hän lopetti raatokeikat 1980-luvun lopulla kuvattuaan yli kymmenen vuotta nälänhätää, katastrofeja ja sotia.
Mutta miksi juuri he? Mitä työ tekijältään vaatii ja mikä on sen hinta?
Sami Kero lähtee ulkomaankomennuksille siksi, että on käynyt SPR:n kriisialuekoulutuksen. Kerolle kyse on puhtaasta tiedonvälityksestä. Sankarijournalismi, jossa toimittajan ideologia pelastaa maailman, on hänen mielestään arveluttava lähtökohta.
”Jos ideologiaksi ei lasketa sitä, että meillä hyvinvoivina pallontallaajina on velvollisuus edes tietää, mitä kriisialueilla tapahtuu. Luotettavan ja oleellisen tiedon välittäminen on aivan tarpeeksi suuri haaste journalistille.”
Puusa ryhtyi sotakuvaajaksi sattumalta. Kun hän vuonna 1977 aloitti Lehtikuvalla, kaikilla muilla lehtikuvaajilla oli perhe. Oli luonnollista, että juuri poikamies lähti.
”Jonkun sinne on mentävä. Tein minulle annetun työtehtävän, joka sattui olemaan jossain keppihelvetissä. En mä lähtenyt parantamaan maailmaa”, Puusa sanoo.
”Kuvaushetkellä kukaan ei tasan tarkkaan ajattele mitään jaloja. Numero yksi on: säily hengissä. Numero kaksi: hoida kuvat ja numero kolme: hoida kama pois maasta”, hän sanoo.
Puusa näki työn lehtikuvaajan ammatin huipentumana. Hänen tarkoituksensa oli tuottaa työnantajalle materiaalia, joka tuottaisi voittoja. Toki mukana oli myös seikkailunhalua. ”Lapselliselle kusipäiselle maalaispojalle” bonus oli myös gloria, joka työhön tuolloin liitettiin.
”Adrenaliiniryöppyjä, seksiä, kalliita viinoja. Kun tulin pahalta keikalta Suomeen, Pressiklubille oli oikein kiva mennä. Sellaista jamesbond-elämää, kieltämättä. Mutta olin hirveän sumea silloin. Kun aloin nähdä sosiaalisen eriarvoisuuden, tajusin, että tämä systeemihän on päin helvettiä. Ja hinta, minkä raatokeikoista maksoin, oli aivan kauhea.”
Hinnalla Puusa tarkoittaa post-traumaattista stressihäiriötä ja kyynisyyttä, jotka tulivat raatokeikkojen sivutuotteena. Mutta niistä hieman myöhemmin.
Sitten on Meltio. Meltiosta, joka oli pitkään kuvannut harrastusmielessä, tuli täysipäiväinen lehtikuvaaja vuonna 2004. Vielä 2000-luvun alkupuolella hän osoitti mieltään milloin suurlähetystöjen edessä, milloin eduskuntatalolla tai itsenäisyyspäivän kuokkavieraana. Ääripasifisti päätti ryhtyä kriisialuekuvaajaksi päästäkseen sinne, missä tapahtuu.
”Oltiin oltu illalla osoittamassa mieltä Yhdysvaltojen suurlähetystön edessä, huutamassa että imperialisti-USA ulos Irakista. Päätin, että nyt ei enää yhtään paskakeikkaa baarityöntekijänä”, Meltio sanoo.
Hän haluaa kertoa tavallisten ihmisten tarinoita ja tuoda todellisuuden ihmisten aamupalapöytään. Hän haluaa antaa äänen niille, joilla ei muuten ole mahdollisuutta tulla kuulluksi. Mennä paikkoihin, joista ei ole hetkeen kuultu ja joista medioiden huomio on siirtynyt seuraavaan paikkaan, jossa räjähti. Hän uskoo, että valokuvalla on voima parantaa maailmaa.
Lokakuu 1979. Iran, Teheran. Lehtikuva on vuokrannut parikymppisen Jore Puusan Ulkopoliittiselle instituutille, ja hänet on lähetetty ensimmäiselle raatokeikalleen. Taksi on noutanut hänet lentokentältä, mutta matkalla hotellille tie on poikki mielenosoituksen vuoksi.
”Kuski huikkaa mulle demonstration please. Tietäähän se, että tällaista roinaa mä kaipaan. Kävelen muutaman metrin väkijoukon suuntaan. Vastaan juoksee pieni tyttö, ja joku ampuu sen päästä läpi. Siitä lentää kaikenlaista mun päälle ja kengille. Mitä mä teen? Alan ottaa valokuvia.”
”Myöhemmin istun hotellissa konjakkilasi kourassa täristen ja totean, etten jäätynyt.”
Sotakuvaaja ei saa jäätyä. Se on ensimmäinen sääntö. Kuvaaja juoksee sinne, mistä muut pakenevat. Meltio läpäisi tulikokeensa ensimmäisellä embedded-keikalla Afganistanissa. Hän kertoo, että Bagdadissa oli autopommeja, ja kerran lähellä paukkui kun oltiin autojonossa. Kaupunkiterrorismiin verrattuna Helmand oli kuitenkin erilainen ympäristö, aivan kuin Ilmestyskirja.Nyt -elokuvasta. Vuorokauden ympäri paukkui, mutta aktiiviseen taisteluun tottui Meltion mukaan yllättävän nopeasti.
”Taistelua käytiin 300 metrin päässä leiristä. Sen tiesi, että tuon oksan ohi kun kävelet, alkaa muurin takaa rapsahdella. Öisinkin paukkui. Makasin paskaisessa ojassa ja katsoin, kun raketteja lentää yli. Eikä ollut poispääsyä.”
Kuukauden aikana brittisotilaita menehtyi Meltion mukaan paitsi taisteluihin myös nestehukkaan 40-asteisella aavikolla. Ensimmäiseen rytäkkään Meltio joutui ollessaan partion mukana tiedustelureissulla rikkaan paikallisen miehen kotona.
”Joku sotilaista sanoi, että tässä on jotain fishyä”, Meltio kertoo. Hän osasi hieman pashtoa ja jutteli miehen kanssa. Mies ei halunnut, että sotilaat poistuvat etuovesta, vaan kehotti takaovelle. Ulkona heidät saarrettiin kahdesta suunnasta ja 50 metrin päästä pusikoista alkoi ”leimahtaa”.
”Yleensä oli tunne, että Isafin tyypit hallitsee tilanteen, mutta ei nyt. Muistan, että kaveri huutaa move move move. Juoksin vaan pihan läpi suojaan ja luodit vinkui jalkoihin.”
Lähitaistelu kesti yöhön asti. Mitä Meltio silloin ajatteli?
”Ehkä multa puuttuu joku geeni”, hän hymähtää.
”Ajattelin, että nyt sitä duunia. En tullut tänne asti kyykkimään seinän takana, vaan kuvaan niin pitkään kunnes on pakko lopettaa.”
Jäätymistä estää väline, kamera, joka sijoittuu todellisuuden ja kuvaajan väliin. Ei kamera kuvaajan tuntemuksia pois suodata, mutta sen kanssa ei lamaannu niin helposti. Kun joutuu miettimään teknistä suoritusta ja keskittymään johonkin, oma paha olo ja ahdistus eivät tule heti läpi. Ahdistuksen tunteet kuitenkin tulevat. Mutta vielä niitäkin ennen tulee pelko.
Edelleenkin lokakuu 1979, Iran, Teheran. Puusan fikseri, paikallinen opas ja järjestelijä, on kertonut, että Savak, Å¡aahin tiedustelu- ja turvallisuusjoukot, on edellisenä päivänä ampunut markkinatorilla ihmisiä. Kun Puusa kuvaa verisiä kädenjälkiä seinässä, takaa tulee sotilas. Savakin joukot sitovat Puusan käsistään kiinni miehistönkuljetusautoon ja sanovat, että on viimeisen rukouksen aika.
Kuuluu klak-klak, kun yksi heistä vetää M-61 -rynnäkkökiväärin liikkuvat taakse ja painaa aseen Puusan niskaan.
”Mä muistan auton putkeen liimatun kokistarran, joka oli puoliksi raaputettu. Tuijotin vain sitä hölmönä. Ei, ei elämä vilistänyt läpi, mitään vilinää ei ollut. Oli vaan se kokistarra. ”
Seuraavaksi sotilas vetää liipaisimesta ja kuuluu vaan klonk-klonk, tyhjää. Seuraa naurunrämäkkä, jota lisää märkä tahra etumuksessa.
”UPIn autonkuljettaja raahasi mut autoon. Mä olin ihan muissa maailmoissa, ajattelin vain että J. Puusaa viedään nyt toiseen hiippakuntaan.”
Tämän jälkeen Puusaa vietiin kuitenkin heti seuraavalle keikalle maanjäristysalueelle.
Ylilyönnit ja vilunkipeli ovat skuupinmetsästyksen varjopuoli. Kuvitus on raaistunut. Kilpailu brutaaleimmista ja vaikuttavimmista kuvista ajaa lavastamiseen. Kuvia vääristellään esimerkiksi kuvamanipuloinnilla. Uutistoimisto Reuters sai pyyhkeitä julkaistuaan parannellun kuvan Beirutista Israelin-Libanonin konfliktin aikaan vuonna 2006. Paljastui, että toimiston palkkaama stringeri oli photoshopannut kuvaan savupilvet, tosin varsin huonosti.
Astetta kovempia väärinkäytöksiä ovat ne, joissa uhreja hyväksikäytetään. Puusan mukaan jotkut valokuvaajat kääntelivät pakolaisleireillä lapsia ja raahasivat ruumiita parempaan valoon. Jotkut taas tarjosivat kvaÅ¡iorkorista – tauti, jossa proteiinin puute aiheuttaa kuihtuneet raajat ja turvonneen vatsan – kärsivien lasten vanhemmille suklaata, sätkiä tai kokista, jotta nämä nipistelisivät lapsiaan ja saisivat nämä huutamaan kuvaa varten.
Joka tapauksessa kuvaajat ottavat henkilökohtaisen riskin. Lehtikuvaajia loukkaantuu, ja heitä kidnapataan. Ja kuolee.
Sami Kero kertoo kuitenkin laskeskelleensa, että riski saada luodista embedded-keikalla on pieni, koska matkassa on kokeneita toimittajia. Helsingin Sanomat ei halua verisiä taistelukuvia. Lisäksi embedded-keikoilla toimittajia on kuollut suhteessa vähemmän. Toisaalta hän ei myöskään ole vielä joutunut keskelle kiivaita taisteluja, ja hän on aina odottanut pahempaa kuin mitä vastaan on tullut.
”Olen selittänyt asian itselleni niin, että kriisi- ja sotatoimialueilla voi työskennellä melko turvallisesti, jos käyttää järkeä. Kukaan ei tee kuolleella kuvaajalla mitään. Siinä, että tapattaa itsensä kuvan takia, ei ole mitään hienoa tai sankarillista”, Kero sanoo.
Itselle riskin perusteleminen ehkä onnistuu, mutta läheisille ei. Puusa lopetti keikat kun hänen ensimmäinen poikansa syntyi. Läheiset stressaavat joka tapauksessa, Kero ja kaksivuotiaan lapsen isä Meltio kertovat. Meltio sanoo, että vaimo ymmärtää.
”Kyllä hän stressaa, mutta suhtautuu hienosti. Se on osa mua. Have it all or lose it all, niin olen ajatellut läpi elämän.”
Mistään yli-inhimillisistä kyvyistä ei ole kyse. Jos ei pelkää, on täysi pöhkö, sanovat kaikki kolme kuvaajaa. Usein pelkotilat tulevat kuitenkin vasta myöhemmin kotona.
Helmikuu 2010. Afganistan, Helmand. Nato-joukot ovat aloittaneet operaatio Moshtarakin, joka on suurin Afganistanissa toteutettu sotilasoperaatio. Niklas Meltio on palannut Helmandiin. Ensimmäisen keikan jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettei Afganistan olisi pyörinyt ajatuksissa.
”Kun pääsin sinne takaisin, oli olo kuin olisin tullut kotiin. Euforia tulee siitä, kun tajuaa, että mun pitää olla täällä. Ahdistus kotona oli vieroitusoire.”
Äärimmäisyyksiin menemisen ja omien rajojen rikkomisen kääntöpuoli on se, että menoon ja adrenaliinipiikkeihin jää koukkuun. Samat kuvaajat ja toimittajat pyörivät vuosikausia kriisialueilla. Jotkut järjestelevät elämänsä niin, että asettuvat asumaan lähelle konfliktialueita. Kiinnekohdat siviilielämään ja perheeseen katoavat. Meltio kutsuu tätä yhdysvaltalaisen kuvaajan mukaan Nachtwey-syndroomaksi: työ antaa elämälle kaiken merkityksen.
Syndroomasta kärsiville on toinenkin nimi: war junkies, sotanarkkarit. Puusa ja Kero kertovat tunnistavansa ilmiön, Meltio kärsivänsä siitä myös itse. Sota ja adrenaliinikiksit eivät itsessään vedä häntä paikalle, vaan ajatus siitä, että tekee jotain tärkeää.
”Mulla ei ole muita identiteettejä. Tämä on asia, jonka osaan parhaiten. Totta kai siellä kokee kontaktitilanteissa adrenaliiniryöppyjä. Mutta ymmärrän kyllä, että kun tulee partioreissulta takaisin ilman taistelua, se on hyvä päivä.”
Entä sitten ajatus siitä, että saa leipänsä toisen tuskasta? Meltio vastaa tekevänsä keikkoja intohimosta, ei rahasta.
”Saan kuukaudesta Helmandissa saman verran kuin neljän tunnin muotikuvauksista.”
Niin. Meltio on syvällä työssään, ja hän tietää sen itsekin. Kun hän tulee keikalta kotiin, arkitodellisuus tuntuu aluksi tylsältä. On vaikea nähdä syitä tehdä muita kuvauskeikkoja. Asiat, jotka normaalisti tuntuisivat hauskoilta, eivät säväytä.
”Kun näkee jonkun shoppailemassa, ajattelee vaan, että mitä helvettiä. Mitähän se 8-vuotias Sarmina keskellä aavikkoa tekee nyt?”
Vähitellen turtuminen hälvenee, mutta hyvin pian alkaa taas kutkuttaa. Meltio palasi puolitoista kuukautta sitten Somaliasta mukanaan virus, jonka vuoksi hän on haastattelua edeltävällä viikolla ollut kolme päivää tiputuksessa ja joka on hämärtänyt toisesta silmästä näkökyvyn. Silti hän hahmottelee jo seuraavaa reissua.
Eivätkö hälytyskellot soi, jos elämän tarkoitus löytyy vain sotatantereilta? Kyllä, Meltio tunnistaa riskit. Hänellä on kuitenkin yksi tärkeämpi kiintopiste elämässään: perhe. Ilman sitä hän asuisi Dubaissa ja tekisi sieltä käsin pidempiä työrupeamia.
Vuosi 1987. Etiopia. Puusa istuu lentokoneessa matkalla Addis Abebasta yhteen Eritrean pakolaisleireistä. Samaan aikaan kun valtio käy sotaa itsenäistymistä ajavaa Eritrean kansan vapautusrintamaa vastaan, ihmiset kärsivät vuosikymmenen pahimmasta, kuivuuden aiheuttamasta nälänhädästä. Matka jää viimeiseksi kuvauskeikaksi kriisialueilla.
”Se alkoi jo vuoden 1984 kieppeillä. Aloin tajuta, ettei kaikki ollut hyvin. Heräsin kolmen-neljän aikaan yöllä, ja jos en kiljunut, olin likomärkänä hiestä”, Puusa kertoo.
”Traumaattiset kokemukset paloivat tiettyihin aivon osiin kiinni.”
Raatokeikat saivat jäädä, ja 1990-luvun alussa Puusan oireille löytyi myös diagnoosi. Hän kärsii post-traumaattisesta stressihäiriöstä, on lievällä masennuslääkityksellä ja käy pari kertaa vuodessa psykiatrin kanssa kokemuksia läpi. Nykyään Helsingin evankelisen opiston HEO:n kuvajournalismilinjan johtajana toimiva Puusa saattaa edelleen kaupungilla kävellessään ”dyykata”, vetää päätä alas, kun pakoputki paukahtaa. Ja kauhut tulevat yhä uniin.
”Se on hinta, jonka joutuu maksamaan. Mutta päivääkään en antaisi pois.”
Mielenterveysongelmat ovat sotajournalistien ongelma.
”Siitä ei ehkä kauheasti puhuta, mutta se on yleistä”, sanoo Niklas Meltio. Ongelmia käsitellään esimerkiksi sota-ja katastrofialueiden kuvajournalismiin keskittyvillä Visa Pour L`Image -festivaaleilla, jotka järjestetään vuosittain Perpignanissa Ranskassa.
”Se, että pystyy avoimesti keskustelemaan kokemuksista, vaikka sitten makaaberin huumorin keinoin, tuntuu hyvältä. Ei siellä mitään terapiasessioita ole, mutta on helpottavaa keskustella samoja juttuja nähneiden kanssa asioista, jotka ovat jääneet kummittelemaan.”
Toistuvia painajaisia hänellä ei ole, eikä traumojakaan.
Sami Kerokaan ei ole menettänyt yöuniaan keikkojen takia.
”Kai nähdyt ja koetut asiat jotenkin ihmiseen vaikuttavat, mutta en ole kokenut, että niistä olisi jäänyt mitään traumoja. Haitin jälkeen mumisin kuulemma jotain unissani ja näin painajaisia.”
Töissä myös kannustetaan käymään kriisikeikkojen jälkeen tarvittaessa debriefingissä, hän kertoo.
Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen?
Kyynisen Puusan mukaan ei mitään. Valokuvalla ei ole hänen mukaansa enää voimaa.
”Vasteaika sivulla yhden kuvan kohdalla on nelisen sekuntia, ihmiset ovat nykyään niin turtuneet siihen roinaan”, hän sanoo. Kuvat ja jutut ovat kalankäärettä – ei seuraavana päivänä, vaan jo seuraavalle sivulle käännettäessä.
Vastapainona Puusan ajatusmaailmalle ovat optimistiset Kero ja Meltio. Jälkimmäinen uskoo, että kuvat jäävät verkkokalvoille ja vaikuttavat lukijoihin enemmän kuin arvataankaan. Hän ei halua, että länsimaiset ihmiset unohtavat toisen todellisuuden, joten velvollisuus on kertoa lisää.
Yksi asia on kuitenkin varmaa, hyvässä ja pahassa. Vaikka me unohdamme, he eivät.
Ann-Mari Huhtanen
Kuva Niklas Meltio
