Aikuisuuden piti olla kivaa. En tiedä, mistä sain sellaisen käsityksen, varmaankin 90-luvun televisiosarjoista. Ainakin Frendeissä niillä oli aina hauskaa.
Tavallaan ihan hyvä, etten tiennyt etukäteen enempää. Että todellisuudessa aikuistuminen on lista vaatimuksia. Minä olen melkein 30-vuotias. En ole valmistunut maisteriksi, en tahdo naimisiin ja ajatus yli vuoden kestävästä työsuhteesta tuntuu kaukaisemmalta kuin Sirius. Vanhempani kysyvät minulta, miksen halua elää ihan tavallista aikuisen elämää.
Luultavasti haluaisinkin, jos sellaista olisi olemassa. ”Aikuisuuden” ja ”arkielämän” merkityssisältö kun on harmillisesti edellisen aikuissukupolven määrittelemää. Ajatus siitä, että 25-vuotiaan tulisi olla hyvää vauhtia valmistumassa, tai että 30-vuotiaalla tulisi olla perhe ja vakityöpaikka, ovat kaikuja maailmasta jota ei ole enää ole. Me tiedämme tämän. Ja silti tunnemme epäonnistuvamme, kun elämä ei etenekään samaa turvallista polkua kuin vanhempiemme elämä. Ilmiö on skitsofreeninen. Miksi kiusaamme sillä itseämme?
Kenties isänmurha on todellakin vain varjoteatteria, ja pojasta polvi samankaltaistuu. Haluamme olla aikuisia samalla tavalla kuin vanhempamme: tahdomme pysyvän työn ja perheen ja omistusasunnon. Haluamme näitä asioita, koska mitäpä muutakaan? On mahdotonta haluta jotakin, jonka olemassaolosta ei tiedä. En tiennyt haluavani marsua, iPhonea tai
valokynää, ennen kuin ensi kertaa näin sellaisen.
Ongelma muodostuu siitä, että vaikka kuinka yrittäisi, kaikkia vakiintuneen aikuiselämän arvomerkkejä ei vuonna 2009 voi saada. Se tuottaa häpeää ja tunteen epäonnistumisesta. Yritäpä selittää serkun ylppärikahveilla enollesi Seppo-Raijalle joka on jäämässä eläkkeelle 45 vuoden virkamiesuralta, että se ei saatana ole sinun vikasi että olet gradun jälkeen työttömänä.
Aikuisuus on aina jonkun tekemä määritelmä, samoin kuin menestyminen, arki tai hyvä elämä. Epävarmojen yhteiskunnassa varmaa on, että napanuora edellisiin sukupolviin on katkaistava. Ehkä aikuisuus onkin sitä, että pystyy kyseenalaistamaan omat odotuksensa aikuisuudesta? 2000-luvun menestyjiä saattavatkin olla ne, jotka osaavat epäonnistua monta kertaa peräkkäin, ja ottaa sen rennosti. Se, ettei kaadu omiin odotuksiinsa, on vapautta. Vapaus antaa valtaa yli ahdistuksen, surun ja katkeruuden. Vapautta ei edes erityisemmin tarvitse tavoitella – sen voi oikeastaan vain ottaa. Ainoa, mitä se edellyttää, on itsenäistyminen.
Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.
Haluaisin muuttaa Kekkoslovakiaan. Olen kuullut siitä uskomattomia kertomuksia. Työnantajat tulevat rekrytoimaan väkeä suoraan ylioppilaskirjoituksista ja tsuppari voi yletä toimitusjohtajaksi. Taiteilijat otetaan vakavasti eikä kukaan hätistele opiskelijaa baarista työmarkkinoille. Maidon ja hunajan maa.
Perkele, kun piti syntyä Suomeen.
Puolisoni ja minä olemme taas vaihteeksi työttömiä. Itse asiassa iso osa ystävistämme on, sillä talouden taantuma iskee ensimmäisenä niihin, joilla ei ole vakinaista työsuhdetta. Kelläpä olisi? Tunnemme lähinnä freelancereita ja opiskelijoita. Suurin osa asuu vuokralla, monet vieläpä kämppäkaverin kanssa. Ani harvalla on lapsia.
Opintonsa YYA-Suomessa suorittaneet hymähtelevät. Ovathan he itsekin olleet nuoria ja rahattomia, seikkailleet asuinpaikasta toiseen ja etsineet paikkaansa maailmassa. Mutta kuohuvien tunteiden tyynnyttyä on menty töihin ja perustettu perhe. Nyt nämä eläkeläiset katselevat päätään pudistellen, kuinka yhä useammat heidän lapsistaan ovat ehtineet kolmen- jopa neljänkymmenenkin ikään ilman merkkiäkään ”vakiintumisesta”.
Taustalla ei ole se, etteikö aikuistumisen malli olisi selvä. Vanhemmilta saatu opetus on yksinkertainen: ensin otetaan lainaa opintojen ja perheen vuoksi sekä asunnon ja auton ostamiseksi, sitten ollaan töissä 30 vuotta ja annetaan inflaation syödä velat. Loput rahahuolet kuitataan perinnönjaossa.
Kaava on vain kauttaaltaan pulmallinen. Töihin? Niillekö työmarkkinoille, jotka ovat ängeten täynnä 40-60-vuotiaita? Inflaatio? Sekö, jota maailman keskuspankit hillitsevät ja joka nostaa hintoja, muttei sosiaalietuuksia? Kun aikuistumisen ulkoiset tunnusmerkit eivät koskaan täyty, on pakko pysytellä lapsena.
Kierre on myös itseään ruokkiva. Kuta enemmän ikää karttuu, sitä teini-ikäisemmäksi elämä muuttuu. Viisivuotissuunnitelmat ovat brežneviläistä haihattelua silloin, kun ymmärtää itse olevansa liian vanha aloittamaan alusta ja kiristämään vyötä. 18-vuotias voi vielä pyhittää kymmenen vuotta elämästään Suurelle Tavoitteelle, mutta yli 30-vuotiaalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pelata käteen sattuneilla korteilla. Unelmia pitää toteuttaa sitä mukaa, kun niihin tarjoutuu mahdollisuuksia. Jokaisen teon tulee olla ainutlaatuinen, sillä toista mahdollisuutta ei tule.
Neljättäkymmentään käyvien nuorisotyöttömien elämä on muuttunut raamatunlauseeksi: ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.” Kun tulevaisuudesta ei voi tietää, siihen ei halua sitoutua.
Carpe siis ihan vitusti diem.
Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.
sa.tuut.liian.kovaa@gmail.com
