Helsinki 12 -romaanin päähenkilö, 23- vuotias ”Suomen kovimman uusmedia- firman aadee” on myynyt sielunsa rahalle. Hän elää esikuviensa Batemanin, Bondin, Brummelin ja Grayn kaltaista ökyelämää 1990-luvun Helsingin muodikkaimmalla alueella ”U-kadulla”.
Cerrutin skraga kaulassa käppyrällä paikasta toiseen suhaava hebe välttelee työntekoa, dokailee ja nai ympäriinsä. Toimintaa tyhjään elämään tuo Lara Croftia muistuttava sisko, joka kokkaa ”grillattua merikrotinposkea” ja harrastaa kaikkea miekkailusta metsästykseen. Veli on piffannut siskolle ”kolmen desin kohesiivigeeli- implantit riparilahjaksi”.
Mieleen tulee Julmia aikeita -elokuvan (1999) rahassa kylpevä, kaikkia ja kaikkea hyväkseen käyttävä sisaruspari, joka on uusin elokuvatulkinta Choderlos de Laclosin 1700-luvun Vaarallisia suhteita -romaanista. Kuten fiktiossa yleensä, myös Vimman tarinassa nainen menee julmuudessa miestäkin pidemmälle.
Lainaten mottonsa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta, jossa mies myy turhamaisuuttaan sielunsa, kirjailija kehottaa jo alussa jättämään moraalin narikkaan romaania lukiessa.
Vimman salanimen mahdollinen innoittaja Wilde vilahtelee useasti päähenkilön puheissa. Päähenkilö myös lukee kylvyssä Wilden Valehtelun rappiota. Siinä yllytetään realismin kumoamiseen mielikuvituksen hyväksi, mikä enteilee romaanin tietokonepelimäisiä juonenkäänteitä.
Ennen kaikkea Helsinki 12 on pastissi Bret Easton Ellisin Amerikan Psykosta (1991). 1980-luvun Nykin juppimaailma on vaihtunut ”Rööperin esperantolla” kirjoitetuksi roisiksi parodiaksi uusmediamaailman hullutuksista.
Rööperi ei vain tarjoa samoja mahdollisuuksia pröystäilyyn kuin Manhattan – nyt istutaan Ysissä jallulla tai Garlicis lappamas mässyy. Esikuvansa mukaan Vimma piirtää ajankuvaa maailmasta, jossa ainoa pysyvä arvo on rahalla. Identiteettejä luodaan ja tuhotaan yhtä nopeasti kuin uusmediapellet ehtivät tunkea jonon ohi Lostarissa.
Ellisin Batemanilla on sihteerinsä Jean, Vimmalla copywriter Salla, joka näyttää ”vitun pornolla tavalla siltä kuin sen mutsi olisi dokannut rankasti läpi raskauden”, ja jonka kanssa voi jo aamusta häipyä bisselle Mutsiin ja vetää vessassa kärsät.
Molemmissa kirjoissa päähenkilöiden pakkomielteenä ovat tuotemerkit. Helsinki 12:ssa niiden jatkuva litania saa Vimman muuten sujuvan slangin välillä kangertamaan.
Sinänsä vetävästi kirjoitetun seikkailuromaanin kikkailevan tyylittelyn alta käy kylmä puhallus. Vaikka tässä post-metapseudo- modernissa maailmassa tulisi antaa älykäs vaikutelma viileästi kaikelle naureskellen, herää kysymys, jääkö tästä romaanista muuta käteen kuin hetkellinen epäluulo Coronan terassin ohi kiitäviä hyvännäköisiä ihmisiä kohtaan.
Toisaalta, ehkä Helsinki 12 tarjoaa oivaa materiaalia Levottomat 4 -elokuvaan, ”Kun mikään ei tunnu miltään”. Tosin tämän romaanin henkilöistä on ehkä parempi tehdä suoraan tietokonepeli, sitä luokkaa on heidän moniulotteisuutensa.
Maria Lyytinen
Tuomas Vimma: Helsinki 12.
Otava. 314 s.
