Kun saavun konserttipaikalle alan toivoa, että huumeet alkaisivat jo vaikuttaa. Toivo on kuitenkin turha. En ole nauttinut minkään valtakunnan stimulantteja vaikka itsesuojeluvaistoni ja kaverini näin edeltäkäsin kehottivat. Uskon pärjääväni ilman keinotekoisia piristeitä, sillä tänä iltana minua viihdyttäisivät Suomen paskimman bändin tittelistä kilpailevat yhdeksän orkesteria. Jos se ei tempaisisi irti arjesta, niin ei sitten mikään.
”Surkeudesta nämä bändit eivät voi syyttää kuin itseään. Heidän oma saamattomuutensa ja typeryytensä ovat saaneet aikaan sen, että ne ovat niin huonoja”, luonnehtii illan juontaja Rauno ”Rauski” Ilmonen esiintyjälistaa.
Toisaalta, eipä Prole-klubia vetävää Rauskiakaan voi fiksuksi kehua, sillä hän on idean isä. Ehkä hän näin antaa takaisin maailmalle vuosien varrella saamistaan kellaribändien sadoista, toinen toistaan huonommista demonauhoista. Kosto on stephenkingimäisen suloinen: valikoidut pahnanpohjimmaiset orkesterit räpeltävät lavalla, yleisö yökkäilee ja järjestäjä nauraa partaansa backstagella.
Ensimmäisen kerran paskuudesta kilpailtiin viime vuonna pääkaupunkiseudulla, jolloin voittajaksi selvisi kehno tyttöorkesteri Parjat. Skaba osoittautui yleisömagneetiksi, ja se poiki viime talven aikana Prole-klubin ja paikallisten Elmujen yhteistyössä järjestämät läänikohtaiset karsinnat.
Entä käytäntö?
Aloittava mikkeliläinen Liogur näyttää, että surkeuteen riittävät rummut ja kitara. Kilpailuvaatimuksena heitetty Janis Joplinin ”Move Over” yskii hyvin huonosti… ehkä turhankin hyvin. Kappaleet ”Minulla on peräaukossani linja-auto” tai ”Kakka kurkkaa nurkan takaa” paljastavat, että duo onkin itse asiassa taitava esittämään – ei välttämättä olemaan – paskaa. Tämä johdattaa perimmäisten kysymysten äärelle. Miten erottaa toisistaan ”paskat” ja oikeasti paskat bändit? Edellisen ryhmän esiintyjistä ei voi olla varma, ja jälkimmäiset eivät todennäköisesti ole edes tulleet mukaan. Yhtäkaikki, illan aikana kaikki yhtyeet vuorollaan todistavat, ettei rima voi koskaan olla liian matalalla.
Liogurin jälkeen aloittava vantaalainen Satans Missioners on malliesimerkki siitä, että aluepolitiikka on tehnyt tehtävänsä. Taso on kuolettavan huono niin ruuhka-Suomessa kuin liitosalueilla. Paremmaksi panee Sufferin’ Pumpkins (näitä nimiä!) Ämmässaarelta. Setin aikana melkein kolmasosa yleisöstä poistuu salista, mikä krediiteiksi laskettakoon. Kitaristi paljastaa itsensä kuitenkin virnistelemällä huonoilunsa lomassa. Protestimieliala herää. Jätkis! Ei pelleillä! Kun ollaan paskoja, ollaan kanssa loppuun asti! Seuraava Basoklin Kuortaneelta vaikuttaa lupaavalta, sillä ennen lavalle tuloaan laulaja tarkistaa vähän väliä hermostuneesti, onko hänen vetoketjunsa kiinni. Kvasipaska jättäisi sen tahallaan auki.
Linja jatkuu lavalla. Jyväskyläläisen sosiologin näköinen kitaristi virittää oikeaoppisesti soitintaan pitkään ja hartaasti selkä yleisöön päin. Musiikin alettua lattialle ryntää muutama hennadonna, jotka alkavat jorata heti vapautuneesti villisti hyppien. Intian puuvilla kahisee ja punatukat liehuvat. Ei voi kuin myhäillä. Yhtye, jonka bändäritkin ovat pysähtyneet vuoteen 1984! Palikat ovat oikeat, mutta ne ovat valitettavasti väärässä järjestyksessä. Paskan ei tarvitse välttämättä olla tylsää.
Voiko yhtye, joka versioi Popedan Kersantti Karoliinaa olla väärässä? Voi, ja siinä se juju onkin. Jyväskyläläinen Hämähäkki-Band riisuu aseista, vaikka yhtye kuuluu mukapaskasarjaan. Bändin yltiöpäinen typeryys loistaa kilometrin päähän ja on aidosti hirveätä. Soiton huumamana yksi yleisön edustaja kiipeää lavalle hytkymään ja päätyy stagedaivailemaan. Harmillista vain, että kukaan ei ole ottamassa hyppääjää vastaan ja kaveri rojahtaa lattialle. Solisti Klaus Hämähäkki kirkuu osuutensa läpi mallikkaasti ja yleisö käy kuumana: ”Painukaa vittuun sieltä lavalta, senkin heterot!” Taitaa olla tuopin paikka.
Illan parhaimmasta tahattoman huumorin aktista vastaa illan viimeisenä esiintyvä kaarinalainen Skeletor, jonka soittajat ovat liikkeellä ilmeisen tosissaan. Säälittävyyden ja surkeuden välillä liikkuva rokkenroll saa järjestäjät repimään laulajalta mikin pois jo kahden kappaleen jälkeen. Bändi käy lämpimänä ja illan ensimmäinen tappelu on rohkaisevan lähellä. Flaidis! Flaidis! Mutta lupaavasti alkanut tilanne rauhoittuu harmillisen nopeasti.
Tuomariston vetäydyttyä pohtimaan Rauski vetää henkeä sekä kaljaa Lepakon kuppilassa ja kelaa mennyttä. ”Ennen kilpailua jouduin kuuntelemaan yli sata demoa vastaavia bändejä. Nyt taidan pikkuhiljaa olla ammattiauttajan tarpeessa.” Vaan ei aina yleisökään ole konserteissa tilanteen tasolla. ”Uudenmaan karsinnoissa keväällä kaveri yleisöstä alkoi ylistää, että onpa hyvä kilpailu. Heitin hänet välittömästi ulos. Mitäs tuli kehuskelemaan!”
(Suomen paskimmaksi bändiksi vuonna 1995 raati valitsi kokonaisvaltaisesti paskan Hämähäkki-Bandin.)
Miska Rantanen
Kuva: Niko Nurmi
