Hyi olkoon. Diaprojektori heijastaa liikuntasalin seinälle suun, jota ei heti suuksi tunnista: hampaita on irronnut, verta tihkuu.
Porvoolaisen Huhtisen koulun lattialla eturivissä istuvat punapaitainen poika ja vaaleanpunapaitainen tyttö painavat katseensa lattiaan. Välillä tyttö kurkkii kuvaa, mutta painaa sitten päänsä takaisin polvien väliin.
Naps. Diaprojektori vaihtaa kuvia yksi toisensa jälkeen.
Kun seinälle heijastuu otos, jossa pahoinpidellyn pojan naama on kursittu kokoon mitenkuten, myös takarivissä virnuileva mustahupparinen poika vakavoituu.
Ja puistattaa kuvien näkeminen vielä aikuistakin.
Otokset palauttavat mieleen ala-asteajat:
”Vaaratonta iskua ei ole”-sloganin ja sen, että koulun juoma-automaattia ei uskaltanut esitelmän jälkeen käyttää ollenkaan – ettei vain joku tönäisisi hampaita irti automaattia vasten, kuten kuvissa.
Mutta kuka olikaan se, joka diaprojektorin takana shokeerasi? Mitä hänelle kuulu tänään?
Erikoissairaanhoitaja Timo Nuutisesta, 53, tuli väkivallan vastainen matkasaarnaaja Turun yliopistollisen keskussairaalaan teho-osastolla 25 vuotta sitten.
Hän hoiti työkseen väkivallan uhreja, ja työporukassa mietittiin, voisiko nujakointien estämiseksi tehdä jotain jo etukäteen.
Sairaalassa Nuutinen keksi luennot. Niissä pitäisi näyttää lapsille kuvia todellisista vammoista, jotta lapset ymmärtäisivät, mitä väkivalta voi oikeasti aiheuttaa. Elokuvissa kun ei väkivallan todellisia seurauksia näytetä.
Ensimmäinen, Turussa työväentalolla pidetty luento oli suunnattu tukioppilaille, jotka toimivat kouluissa vertaistukena muille lapsille.
Todenteolla homma lähti käyntiin, kun Nuutisen työstä tehtiin lyhyt ohjelma MTV3:lle.
”Sen jälkeen allakat olivat täynnä seuraavaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.”
Nuutinen jätti päivätyönsä ja perusti Timo Nuutinen Oy:n. Kuumimpina vuosina matkasaarnaajan apuna maata kiersi 23 luennoitsijaa.
Nykyään koululuentoja pitää vain Nuutinen itse. Parina päivänä viikossa. Muulloin hän vetää aikuiskoulutuksia.
”Kuntien nuoriso- ja raittiustoimi eli 1980-luvun lopussa parasta aikaansa. Niillä oli varaa ostaa luentoja koulujen puolesta. Nykyään vanhempainyhdistykset yrittävät kerätä rahaa luentoihin.”
Kysyntä on hiipunut, mutta yhdestä Nuutinen on tyytyväinen: Jokelan ampumatapaus ei ole lisännyt töiden määrää.
”Aseellinen väkivalta ja se päätöksenteko, mikä tällä pojalla oli, on ihan omaa luokkaansa. Tämän luennon käsittelemien asioiden kanssa sillä ei ole mitään yhteistä.”
Huhtisen koululla luento sujuu totutulla kaavalla. Ensiksi puoli tuntia puhetta siitä, kuinka ”leikkimielinenkin nujakointi saattaa aiheuttaa pysyvää vahinkoa, jopa kuoleman”.
Nuutinen esittää käsillään, kuinka kylkiluut napsahtavat irti rangasta tai kuinka ”pää notkahtaa holtittomasti piiskaliikkeessä”.
Sitten hän näyttää piirtoheittimellä – tietokoneisiin ei luoteta – piirrosta ihmisen anatomiasta ja sisäelimistä. Kun mieshahmon sukuelimet herättävät jumppasalissa hihitystä, Nuutinen peittää ne paperilla.
Hetken päästä hän nimittää sukukalleuksia ”lurpukaksi”.
Luennon viimeiset kymmenen minuuttia on varattu valokuvien katseluun. Yleensä settiin kuuluu kymmenkunta kuvaa.
”Jos moni oppilaista rupeaa olemaan valkoinen, en näytä kuin kolme, neljä kuvaa.”
Huhtisen koulussa esiteltäviä kokoon kursittuja kasvoja hän ei esittele, jos luennolla on mukana kolmas- tai neljäsluokkalaisia.
Aina välillä joku silti pyörtyy.
Nuutinen arvelee, että alkuviikolla erilaiset perheriidat ja läheltä piti -tilanteet vaivaavat kuulijoita enemmän.
”Etenkin maanantaisin ja tiistaisin on vaikea pitää näitä tunteja, koska silloin jotkut saattavat reagoida voimakkaastikin. Pääasiassa pyörtyjät ovat poikia.”
”Eräässä koulutuksessa, kun esittelin itseni `Hei, olen Timo Nuutinen`, ensimmäinen pyörtyi. Kun olin puhunut viisi minuuttia, puolet koulusta oli lähtenyt pois.”
Pyörtyilijät eivät silti huoleta Nuutista.
”Se on itse asiassa niille ihmisille etu, että he ovat niin empaattisia ja osaavat asettua muiden ihmisten asemaan.”
Nuutinen arvioi, että show on nähty jokaisessa Suomen koulussa. Tarkkaa lukumäärää hän ei muista, kuten ei sitäkään, onko hän käynyt aiemmin Huhtisen koulussa.
Työ on jatkuvaa reissaamista, mutta ympäristönvaihdoksiin Nuutinen tottui jo lapsena.
Nuutinen syntyi Lahdessa, aloitti koulunsa Turussa ja kävi sen loppuun Kouvolassa. Perhe muutti isän töiden perässä – jotain öljyalaan liittyvää hän teki.
”Isä oli aika etäinen, kuten siihen aikaan isät olivat. Hän puhui hyvin vähän työstään, perheestään tai suvustaan.”
Äiti työskenteli ompelijana ja taideopettajana.
Nuutinen halusi papiksi.
”Papit olivat niin hauskannäköisiä. Mitään uskonnollista taustaa minulla ei ole.”
Nuutisella ei ole omakohtaista kokemusta väkivallasta. Edes lapsena hän ei poikalyseon pihalla osallistunut silloin yleisiin tappeluihin, joissa kahden nujakoivan pojan ympärille kerääntyi kannustava rinki.
Nuutisen poikavuosina julkisuudessa ei edes juuri keskusteltu väkivallasta. Poikien välisiä tappeluita pidettiin jopa normaaleina. Vuosien mittaan puhe väkivallasta on lisääntynyt, mutta ei Nuutisen mielestä riittävästi. Häntä ärsyttää, että esiin on noussut lähinnä naisiin kohdistuva väkivalta.
”En edes ymmärrä koko käsitettä. Miksi erotellaan tietyn sukupuolen mukaan, jos tarkoitetaan parisuhdeväkivaltaa. Jos tuorein tilasto pitää paikkansa, vakavan parisuhdeväkivallan uhreista jo puolet ovat miehiä.”
Sairaanhoitajaoppiin Nuutinen päätyi kesätyönsä myötä, ja myös Rita -vaimo työskentelee alalla, osastonhoitajana psykiatrisella osastolla. Heillä on viisi lasta ja, Nuutinen hymyilee, jo kolme lastenlasta.
”Kun aloitin tämän, Rita antoi kolme kuukautta aikaa katsoa, kuinka työ lähtee menemään, että voidaanko siihen suostua. Aika paljon hän on ollut yksinhuoltajana.”
Omien lastensa suhteen Nuutinen on ollut ehdoton.
”Emme ole sietäneet edes pieniltä lapsilta sitä, että he löisivät.”
25 vuoden aikana Nuutinen on nähnyt työssään niin lasten kuin opettajienkin suhtautumisen väkivaltaan muuttuvan. Opettajat eivät Nuutisen mukaan enää siedä fyysistä eivätkä henkistäkään väkivaltaa. Vielä 1980-luvulla tappelut olivat kouluissa melko yleisiä.
Tilastot kertovat silti toista. Poliisin tietoon tulleet, alle 15-vuotiaiden tekemät väkivallanteot ovat yli kaksinkertaistuneet viimeisessä 25 vuodessa: vuonna 2007 niitä oli 989.
Sitä, onko väkivalta oikeasti lisääntynyt, vai onko ilmoitusherkkyys laskenut, tilastot eivät toki kerro.
Nuutisen mukaan ainakin vanhemmat valittavat opettajille entistä herkemmin. Enää ei esimerkiksi käsitetä, missä kiusaamisen raja menee.
”Vanhemmat saattavat valittaa, jos toinen lapsi on katsonut heidän lastaan tuimasti. Lastenkin on kuitenkin opittava käsittelemään normaaleja erimielisyyksiä.”
Joskus vanhemmat ja opettajat kritisoivat myös Nuutisen kuvia.
”Ilman kuvia luento olisi torso, ja se unohtuisi vielä nopeammin. Asenteisiin vaikuttaminen on vaikeaa”, Nuutinen itse sanoo.
”Lapset pelaavat väkivaltaisia pelejä ja katsovat elokuvia. Jos näiden rinnalle ei saisi laittaa oikeaa faktaa, se olisi epäoikeudenmukaista lapsille.”
Väkivallan suhteen Nuutisen olisi helppo osoittaa sormella televisiota ja tietokonepelejä, mutta hän ei sitä tee.
”En usko, että väkivaltaviihdettä on liikaa. Jos vain kotona pystyttäisiin noudattamaan ohjelmien ja pelien ikärajoja, silloin tehtäisiin lapsen elämä helpommaksi. Ihan kaikkea ei lasten tarvitse nähdä.”
Kaiken kaikkiaan sekä erittäin herkkien että erittäin kovien lasten määrä on Nuutisen mielestä lisääntynyt. Herkät lapset ovat vanhempien aikaansaannosta.
”He ovat pumpuloineet lapsensa.”
”Kovilla lapsilla taas on `so what` -asenne, mitä siitä, jos joku on hakattu. Heihin ei tunnu vaikuttavan mikään.”
Aikojen muuttuminen näkyy paitsi kouluissa myös perheyrityksessä.
Nuutinen on perustanut nettikaupan.
Ja onpa käynnissä myös sukupolvenvaihdos.
”Vanhin tyttäreni on toimitusjohtajana ja hoitaa kaiken yrityksessä. Minä olen renkinä.”
Laura Nuutinen ei tee koulutuksia, vaan hän hoitaa markkinoinnin ja muun yhteydenpidon. Tytär ei aio ryhtyä luennoimaan tulevaisuudessakaan. Tarkoituksena on löytää ulkopuolinen työntekijä isän työtä jatkamaan.
”Ongelmana on ollut, että kouluttajat eivät pysy näissä hommissa. Tämä on niin rankkaa jatkuvan liikkumisen, ajamisen ja yksinäisyyden takia.”
Uusi nettikauppa Turvanix myy lapsille ja vanhuksille suunnattuja turvatuotteita, kuten isonäppäimisiä kännyköitä ja rannehälyttimiä, jotka hälyttävät lapsen joutuessa veden varaan.
Kauppa on vielä kokeiluasteella: jos se ei käänny voitolliseksi vuoden loppuun mennessä, Nuutiset lopettanevat sen.
Aina suunnitelmat eivät toteudu.
”Ostimme Lauran kanssa Pohjois-Pohjanmaalta kartanon, jossa meinasimme ruveta tekemään varhaiskuntoutustoimintaa nuorille. Mutta hylkäsimme ajatuksen, koska en jaksa enää aloittaa niin suurta prosessia.”
Nyt kartano on perheen kesäpaikka ja jos haaveet toteutuvat, joskus vielä viiniravintola.
”Jos ei siitä mitään muuta tule, niin tulee ainakin meidän viiniparatiisimme.”
Vaikka tytär on ottanut ohjat yrityksessä, 53-vuotiaalla Nuutisella ei ole tarkkoja eläköitymissuunnitelmia. Hän ehtii vielä vuosia katsoa koululaisten kasvamista. Ja ehkä käydä uudelleen Huhtisenkin koululla.
Tämänkertainen luento on kuitenkin lopussa. Oppilaiden yleisin kommentti on, etteivät he olleet tienneet lasten saavan jotain tuollaista aikaan.
Matkasaarnaaja myöntää, että yhdellä luen nolla asenteita ei muuteta pysyvästi.
Silti juuri lasten reaktiot ovat saaneet Nuutisen jaksamaan työtään vuodesta toiseen.
”Näistä nuorista näkee suoraan, onko luennosta hyötyä vai ei. Kun saa 600 lapsen lauman pysymään hiljaisena, se on palaute, että tätä kannattaa tehdä.”
Päivi Ala-Risku
Kuva Wilma Hurskainen
